Ja jos hänet joskus kutsuttiin herrain kemuihin jonkun nuoruuden-ystävän luo, kävi hänelle niinkuin tavallisesti muillekin, jotka jokapäiväisessä elämässään elää kituuttavat hyvin niukalla; hän söi ja joi liiaksi. Iloisesta, siististä ja varovaisesta Sörenistä tuli jonkinlainen narri, joka piti epäselviä puheita ja jonka ympärille seuran nuoret pilkkakirveet atrian jälkeen kokoontuivat ilvehtimään. Mutta pahimmin vaikutti hänen ystäviinsä se, että hän oli ruvennut huolimattomaksi ja välinpitämättömäksi vaatteuksessaan.
Sören näet ennen oli ollut siinä suhteessa erittäin tarkka; ylioppilasaikanaan sanottiin häntä "siistiksi Söreniksi". Ja vielä perheenisänäkin oli hän kauan osannut hyvästi siistiä huonoja vaatteitansa. Mutta kun ankara pakko oli hänet saanut pitämään kutakin vaatekappaletta luonnottoman pitkän ajan, oli hänen turhamaisuutensa vähitellen poistunut. Ja kun mies kerran menettää siisteyden aistin, menettää hän sen ihan kokonaan. Vaimon täytyi ruveta muistuttamaan, milloin aina uuden nutun hankkiminen oli ehdottoman tarpeen, ja kun hänen irtanaiset kauluksensa tulivat liian repaleisiksi laidoista, leikkeli hän ne saksilla tasaisiksi.
Itsellään Sörenillä oli niin paljo muuta ajattelemista, raukalla. Mutta jos tuli vieraita konttoriin tai Sörenin oli astuminen sisään jostakin ovesta, oli hänellä ihan omituinen tapansa syläistä nuttunsa kauluksen neniin ja hieraltaa niitä kädellään. Se oli ainoa jäännös ennen muinoin "siistin Sörenin" siisteydentunnosta, niinkuin eläintieteen tutkijat saattavat löytää eläimistä joidenkuiden elimien jäännöksiä, jotka niiksi vähäisiksi merkeiksi ovat kuihtuneet vain käyttämättömyyden tähden.
Pahin vihollinen Sörenillä kuitenkin oli omassa itsessään. Hän oli nuoruudessaan harjoitellut filosofiallista mietiskelyä, ja nyt sattui välistä tuo onneton ajattelemisen halu elpymään ja kumosi kaikki vastaväitteet ja käänsi hänen päätelmänsä ihan mullin mallin.
Ja niin hänelle aina kävi ajatellessaan lapsiansa.
Kun hän katseli noita pikku olentoja, joiden hoito — se hänen täytyi itsekseen myöntää — ajan pitkään jäi yhä enemmin takapajulle, oli hänen ihan mahdoton pitää niitä enää kultakutrisina enkeleinä, jommoisina Herra ne oli hänelle antanut. Hänen täytyi tunnustaa, ett'ei Herra semmoisia lahjoja lähettele ihan ilman ihmisen tahdotta, ja silloin kysyi Sören itseltänsä: Onko minulla ollut oikeus niitä hankkia? Hän muisteli omaa elämäänsä, joka oli alkanut onnellisissa oloissa. Hän oli kasvanut mukavassa ja varakkaassa kodissa; hänen isänsä — jokin virkamies — oli hankkinut hänelle paraimman kasvatuksen, mitä koko maassa oli tarjona; hän oli varsin hyvin varustettu elämän taisteluun, vaan kuinka hän oli taistelunsa suorittanut?
Ja mitä oli hänellä antaa lapsillensa varuksiksi taisteluun, johon hän heidät lähetti? He saivat alottaa elämänsä köyhyydessä ja puutteessa, joka oli kätkettävä heidän silmiltänsä; he oppivat aikaisin tuntemaan, mikä suuri erotus oli odotusten ja elämän vaatimusten sekä toisella puolen ulkonaisen toimeentulon välillä; ja huonosta kodista he ehkä saivat perinnöksi raskaimman perinnön, kuin ihmiselle koskaan voi tulla kannettavaksi elämän läpi: köyhyyden ja vaatelijaan mielen.
Sören koetti vakuuttaa itselleen, että Herra heitä kyllä auttaa. Mutta hän kohta häpesi, sillä hän tunsi tuon vain olevan aran omantuntonsa nukuttelemista.
Ne ajatukset olivat hänen pahin kiusauksensa, mutta totta puhuen ne harvoin kuitenkin häntä vaivasivat; sillä Sören oli tullut tarmottomaksi ja välinpitämättömäksi. Niinpä ajatteli tuomarikin. "Hän oli aikoinaan", oli hänellä tapana sanoa, "oikein kelpo mies, tuo minun apulaiseni. Mutta näettehän, ajattelematon naiminen ja monta lasta j.n.e. — sanalla sanoen, hänestä ei ole enää juuri mihinkään."
Huonossa puvussa ja huonolla ruoalla, velkoja ja huolia silmät korvat täynnä, oli hän väsynyt ja kuihtunut saamatta tehdyksi mitään. Elämä kulki tavallista kulkuaan ja vaivaloisesti rehmi Sören mukana. Hänet näyttivät kaikki muut unhottaneen paitsi Herra, joka, kuten jo sanottiin, melkein joka vuosi lahjoitti hänelle pienen kultakutrisen enkelin.