Maria oli ollut miehellänsä mukana uskollisena vaimona nämä kuusi vuotta ja päässyt myöskin samaan päätökseen.
Ensi vuosi avioliitosta oli kulunut hurmaavana, autuaana unena. Kun hän nosti pienen, kultakutrisen enkelin ihmettelevien ystäviensä ihailtavaksi, oli hän kaunis, täydellinen kuva äitinilosta, ja neiti Ludvigsen sanoi: "Kas tuossa totinen, oikea, kelvollinen rakkaus!"
Mutta kohta tuli rouva Olsenin "linnunpesä" liian ahtaaksi; perhe lisäytyi, vaan tulot pysyivät entisellään. Päivästä päivään kasvoi hänelle uusia huolia ja velvollisuuksia. Ja Maria ryhtyi voimakkaasti toimeen, sillä hän oli rohkea ja ymmärtäväinen vaimo.
Ei ole mitään mieltä ylentävää tuo talon hoito, jossa on paljo pieniä lapsia, vaan ei varoja, millä tyydyttää pienimmätkään mukavuuden ja miellyttävyyden vaatimukset. Sitä paitsi hän ei ollut juuri koskaan oikein terve, vaan aina milloin lapsivuoteesen tulemassa tai siitä pääsemässä. Aamusta iltaan puuhatessaan menetti hän tavallisen iloisuutensa, mieli muuttui katkeraksi, ja välistä kysyi hän itseltänsä, mitenkä oikeastaan olikaan asiat.
Hän näki ajatuksissaan, miten halukkaasti nuoret tytöt menevät naimisiin ja miten itsetyytyväisellä mielellä nuoret miehet heitä kosivat. Hän muisteli omia kokemuksiaan ja tunsi vähin, että häntä oli petetty.
Mutta Marialla ei ollut oikeutta niin ajatella, sen hän tunsi, sillä hänkin oli saanut hyvän kasvatuksen.
Se elämänkäsitys, johon häntä aikaisin oli totutettu, oli ainoa, joka voi säilyttää hänelle elämässä ihanteellisen puolen. Ei mikään halpamainen, jokapäiväinen elämän tarkastelu ollut koskaan pimittänyt hänen kehitystänsä. Hän tiesi rakkauden olevan kaikista maallisista asioista kauneimman, olevan ylempänä järkeäkin ja esiytyvän avioliitossa. Mitä lapsiin tulee, oli hän oppinut punastumaan, kun niitä vain mainittiinkaan.
Maria oli aina tarkasti valinnut luettavansa. Paljon oli hän tutkinut vakavia kirjoja naisen velvollisuuksista; hän tiesi naisen onnen olevan tulla miehen rakastetuksi ja naisen tarkoituksena piti hän vaimoksi joutumista. Hän tunsi ihmisten pahuuden, miten he monesti toimittelevat vastuksia kahden rakastavaisen tielle, vaan tiesi myöskin että totinen rakkaus aina voittaa kaikki esteet ja pääse tarkoituksensa perille. Ja kun muutamia ihmisiä kukistui elämän taistelussa, niin tiesi hän sen riippuvan vain siitä että he eivät pysyneet uskollisina ihanteillensa, ja ihanteesen hän lujasti luotti, vaikk'ei tiennyt, mitä se olikaan:
Hän tunsi runoilijat, joita sai lukea, ja rakasti niitä. Paljo oli lempirunoja, joita hän ymmärsi vain puoleksi, mutta niistä hän juuri piti erittäin paljon. Hän tiesi avioliiton olevan jotakin vakavaa, hyvin vakavaa, johon tarvitaan avuksi pappiakin, ja tiesi avioliitot päätettävän taivaassa, niinkuin kihlaukset useimmiten päätetään tanssisalissa. Mutta kun hän noina nuoruutensa päivinä ajatteli sitä vakavaa suhdetta, oli se hänestä kuin taikametsä, jossa lemmen enkelit tekevät seppeleitä ja haikarat tuovat pieniä kultakutrisia enkeleitä, ja pienen majan edessä, joka kuitenkin on siksi kyllin suuri, että siihen mahtuu kaiken maailman onnellisuus, istuu aatteellinen aviopari ihastuneena katsellen vaan toinen toistansa silmiin.
Eikä kellään koskaan ollut niin huonoa aistia, että olisi sanonut hänelle: "Antakaa anteeksi, hyvä neiti! ettekö tahtoisi tulla toiselle puolelle ja katsahtaa hetkisen asiaa, sieltäkin päin." Ajatelkaas, jos tuo kaikki ei olisikaan muuta kuin paperista tehtyjä koristuksia?