Kun tupaan päästiin, nousi siellä kuumassa höyryt Jonsonille päähän, hän tuli rajuksi ja riitaiseksi. Tuo naisen sortamisen halu, muinaisen eläimellisen voiman jäännös, joka on vain puoli kuolleena näissä sivistymättömissä kansanluokissa ja humalan kanssa herää uuteen eloon, se into nyt vimmasi Jonsonin. Hän hoiperteli vaimoansa kohden, heristäen häntä kädellään ja sanoen häntä elukaksi, joka on opettanut lapsensa varastamaan ja valehtelemaan. Matami ei vastannut mitään; hän ei koskaan puhunut miehellensä silloin, kun hän oli humalassa. Mies sai pauhata minkä mieli teki, hän ei moittinut eikä vastustanut, väistyi vain pois tieltä ja koetti saada häntä nukkumaan. Mutta seuraavana päivänä, kun humala jo oli haihtunut, olivat kyllä saarnat tallella semmoiset, että Jonsonin korvia ei suinkaan kutkuttanut; silloin oli mies katuvainen ja lempeä kuin lammas.
Heti vuoteelle ehdittyään rauhoittui Jonson tapansa mukaan; hänen häjyytensä muuttui vähitellen yksinäisiksi kirouksiksi ja epäselviksi ääniksi, kunnes viimein kaikki sekautui syväksi, korisevaksi hengitykseksi.
Kun matami Jonson kuuli miehensä nukkuneen, istuutui hän ikkunan luo ja itki, itki niin katkerasti kuin ainoastaan kerran ennen elämässänsä. Se tapahtui monta vuotta sitten, kun hänen ensimäinen sulhasensa, kaunis tykkiväen kersantti oli hyljännyt hänet.
Seuraavana aamuna herättyään oli Jonson vieläkin lempeämpi ja pehmeämpi kuin ennen samanlaisissa tiloissa. Hän näytti hyvin kurjalta, ryki ja puhalteli, huokasi aina välistä hyvin syvään ja tuontuostakin katsahti arasti, odottavasti vaimoonsa sill'aikaa kun pukeutui ja koetti silitellä housujansa, jotka olivat ihan rypistyneet vedestä. Mutta hänen suureksi kummastuksekseen ei nyt kuulunutkaan mitään saarnoja; vaimo päinvastoin oli ystävällinenkin hänelle, auttoi häntä vaatteiden puhdistuksessa, ompeli kiinni västistä suuren ratkeaman, keitti perunoita ja laittoi aamiaisen. Jonsonin täytyi vain ihan tarkoilleen kertoa kaupungissa käyntinsä. Alussa kävi kertominen hitaanlaisesti ja välistä näytti hän kokevan kierrellä, mutta kun hän huomasi, ett'ei vaimo nyt aikonutkaan torua, rohkasi hän mielensä ja alkoi vähitellen kuvailla vastoinkäymisiänsä oikein kaunopuheisesti.
Toiss'iltana kaupunkiin tultuaan oli hän heti mennyt rouva Burströmin luo tapaamaan lapsiansa, mutta rouva oli hänet paikalla ajanut pois ovelta. Rouva oli oikein hävyttömästi haukkunut häntä ja uhannut poliisilla ja vankeudella, eikä Jonson ollut nähnyt vilahdukseltakaan lapsia. Yön makasi hän veneessä ja koetti seuraavana aamuna soittaa Burströmin ovikelloa, mutta ovi avattiin vain raolleen ja temmattiin samassa kiinni. Silloin hän vihastui ja läksi jälleen maalle etsimään nimismiestä. Mutta hän ei ollut kotona. Kaksi tuntia Jonson odotteli; hän oli niin väsyksissä ja suuttumuksesta raivoissaan sekä lisäksi vielä oli hänellä myöskin nälkä ja jano, niin ett'ei hän voinut olla menemättä kapakkaan ottamaan voileipää ja…
Niin, matami Jonson kyllä ymmärsi, mitenkä sitte oli käynyt. Sitä hänen ei tarvinnut kertoa; sen vanhan jutun osasi hän jo ulkoa. Hän tahtoi vain tietää, miten Jonson oli kastunut niin likomäräksi kotiin tullessaan, oliko hän horjahtanut mereen, vai miten?
Jonson koetti ensin monella tavalla kierrellä, häntä ei näyttänyt haluttavan tunnustaa, mitenkä oikeastaan oli. Mutta vihdoin sai matami ongituksi, että hän oli tahtonut hukuttautua, niin oli hän kyllästynyt kaikkeen, mutta humalassa ei hän saanut aikomustansa pannuksi toimeen enempää kuin puoliväliin.
Matami Jonson ei vastannut. Hetkisen olivat molemmat vaiti. Kuului ainoastaan lusikoiden kalinaa ja lasten maiskutusta suullaan, kun söivät.
"Mitäs olisit sanonut, Kristiina", kysyi vihdoin Jonson vaimoonsa katsahtaen, "jos en enää olisikaan palannut?"
Matami Jonson hymyili katkeraa, terävää hymyänsä.