"Tuskinpa olisin sanonut mitään;" vastasi hän, "minä olin niin perin murheellinen, ett'ei se enää olisi pahemmaksi voinut tulla."
Juuri kun hän sen oli saanut sanotuksi, aukesi tuvan ovi ja hänen rajattomaksi kummastuksekseen astui esiin rouva Burström, jäljessä piika ja molemmat lapset.
Mutta rouva oli nyt toisenlainen, kuin matami Jonsonin häntä viimein nähdessä tässä tuvassa. Punaiset töyhdöt kyllä olivat vieläkin hatussa, mutta ne olivat varmaankin paljon likistyneet. Kasvoiltaan oli hän ihan kalpea, poskissa vain oli muutamia punaiseen vivahtavia viiruja, niinkuin punakoille ihmisille jää kalvetessa. Hän näytti hyvin neuvottomalta ja epäröivältä, oikein "löylytetyltä", kuten Niilo, vanhimman jälkeinen Jonsonin pojista, sanoi.
"Niin, hyvä matami, kyllä tämä nyt liian ikävää on … mutta eihän kukaan ihminen ole erehtymätön", alkoi hän, ja hänen tyhmä, sekava puheensa yhä vain suurensi hänen ryhdittömyyttänsä. "Teidän lapsenne eivät muuten olekaan aina olleet virheettömät, ja voihan sitä erehtyä, niinkuin jo sanoin. Ikävää tämä kuitenkin on … senhän voitte ymmärtää, että paremman luokan ihminen ajattelisi… Te nyt tietysti voisitte minulle tehdä vähän harmia tällä … mutta toivoakseni unhotatte pois koko asian … se on nyt lopussa, eikähän se puhumalla parane tai muulla melulla."
Matami Jonson katsoi terävästi rouvaa silmiin.
"Mitä te, rouva, tällä kaikella tarkoitatte?" kysyi hän pistävästi.
"Oletteko löytäneet korvarenkaanne?"
"Olen kyllä ne löytänyt!" vastasi rouva rumasti nauraen. "Oman piironkini laatikosta, hyvä matami! Mutta eihän niitä erehdyksiä voi välttää… Ikävää kuitenkin… Ette tietysti voi ymmärtää, miltä 'paremmasta' ihmisestä tuntuu, kun on näin menetellyt… No, onhan asia nyt lopussa … koetamme unhottaa sen, hyvä matami, se on parasta meille molemmille. Tässä on vähä viiniä", sanoi hän pannen pöydälle pullon, "se tekee teille hyvää, matami… Ja tässä on vähä vaatteita … kengät Niilolle … kuten sanoin, unhotetaan nyt pois koko asia, matami… Enhän minä mitään pahaa tarkoittanut, sen kyllä käsitätte… Miia on kelpo tyttö… Hän saa tulla auttamaan vähän kyökissä ja syödä siellä päivällistä … ei hänelle muuten näinäkään päivinä ole mitään pahaa tapahtunut, sen saatan sanoa … kruunun sai hän ja poika kaksi, ja ne he saavat pitää, sen nyt arvaatte…"
Puhuessaan hän taputti Miian päätä tasaisesti, ikäänkuin tietämättänsä, ja ruma nauru keskeytteli lakkaamatta hänen sanojansa, kunnes se muuttui viimein ihan hillittömäksi rohotukseksi.
Matami Jonson ei vastannut mitään, mutta kun rouva pani pullon pöydälle, kohotti hän kiivaasti oikean kätensä, ja silmät säihkyivät kostonhimoisesti. Aikoiko hän lyödä rouvaa vai pulloa, ei hän tiennyt itsekään, sillä kumpikin jäi tekemättä. Hänen kätensä vaipui alas, ja pullo sai seisoa rauhassa ja rouva puhua loppuun ja mennä matkoihinsa, matamin liikahtamatta paikaltaan ja sanomatta sanaakaan.
Mutta sitte hän äkisti hypähti, pudistihe ja sylkäsi rouvan jälkeen.