"No. sittehän saattaa sanoa, että teidät on oikein perinpohjin kukistettu, neiti Cecilia! Nyt voitte käsittää, miten auttamaton asia on, koska veljennekään, puhtain, jaloin, kaunein ja paras lakimies, ei saa mitään tehdyksi…"
"Ei, älkää pilkatko!" keskeytti häntä Cecilia kiivaasti. "Tämä asia on minua enemmin surettanut, kuin voitte aavistaakaan. Minä olen niin suutuksissani, niin harmissani juuri sentähden, ett'ei mitään voi tehdä oikeuden hyväksi; minä tahtoisin syyttää jotakuta, mutta en tiedä ketä enkä miten. Minä tiedän, että on velttoutta jossakussa, mutta missä: laissako vai minussa itsessäni vai veli Edvardissa vai ehkä kaikissa rikkaissa köyhiä kohtaan. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan? On niin sanomattoman tuskallinen tuo epäsoinnun, vajanaisuuden tunne, jonka kyllä liiankin selvästi tunnen, mutta jota en osaa tarkkaan määritellä Edvart lohdutteli sillä, ett'ei tuommoisia pikku vääryyksiä aina voi hillitä, ne kun ovat asian omassa luonnossa, eri kansanluokkien keskinäisessä suhteessa, että on paljokin tässä maailmassa semmoista, jota on mahdoton korjata, y.m.s. Mutta semmoinen puhe ei tyydytä minua."
Herra Vigert ei heti vastannut. He astuivat hetkisen, maahan katsellen.
Vähitellen muuttui hänen äsken leikillinen muotonsa hyvin vakavaksi.
"Niin, neiti," sanoi hän viimein voimakkaalla, vähän raa'alla äänenpainolla, "juuri nuo pienet vääryydet, joita ei kukaan hillitse, hienot epäsoinnut, jotka eivät häiritse yleistä sopusointua ja joita sentähden ei kukaan viitsi ruveta oikomaan, ne ne ovat yhteiskunnan pahin myrkky. Ne ovat samanlaiset kuin bakteriat ja pahat kaasut, joita joka päivä ilmasta hengitetään keuhkoihin, huomaamatta ja tietämättä, miten paljon pahaa ne vähitellen tekevät. Mutta niinkuin lääketiede nyt rupeaa tutkimaan tautien syitä, tarkaten pienimpiäkin, syvimmälläkin olevia pikku seikkoja; niinkuin se alkaa puhdistaa ilmaa, vettä ja ruokaa, siten estääkseen tautien syntymistä, niin on myöskin syntyvä jokin toinen tiede, joka puhdistaa yhteiskunta-ruumiin, uskokaa se! Oletteko lukeneet Herbert Spenceriä? Siinä vasta on mies! Hän ja hänen seuraajansa kyllä käyvät käsiksi semmoisiin ummehtuneihin laitoksiin kun säätyerotuksiin, kansan sortoon y.m.s. Mutta siihen asti, kun ihmiskunta on valmistunut tuota käsittämään, ei maksa vaivaa parkua ja voivotella vääryyksistä, vaan on parasta antaa niiden olla aloillansa. Ne kyllä putoavat pois kuin mädänneet omenat!"
Cecilia ei vastannut, vaan katsoi häneen vähän epäilevästi. Arvattavasti mietiskeli hän, mitähän hänen isänsä sanoisi tuommoisesta lorusta? Hänen isänsä kyllä oli aatteiltaan vapaamielinen, mutta aina hän lausui paheksuvansa nuoria ja hurjia intoilijoita, jotka repivät pois, mitä vanhaa on, osaamatta kumminkaan panna mitään uutta sijaan. Semmoisia sanoi hän "maailman parantelijoiksi" eikä lainkaan suosinut heitä. Eiköhän hän sanoisi herra Vigerttiäkin parantelijaksi?
"Oletteko lukeneet Spenceriä, neiti?" jatkoi herra Vigert.
"En, en ole lukenut."
"No, ehkä saan sitte lainata teille hänen Yhteiskunnan-oppinsa?
"Kiitoksia?" vastasi hän innokkaasti, "varmaankin on hyvin hauskaksi tuleva hänen teostensa lukeminen."
Vähäsen matkan astuivat he ääneti. Herra Vigert heilutteli keppiänsä ja seurasi silmillään sen liikettä. Vähitellen katosi taas vakavuus hänen kasvoistansa, ja hyväntahtoinen, leikillinen hymy alkoi leikitä suun seudussa.