Niin kuluivat loppuun ne päivät, jotka Arnellit saivat viettää hovioikeudenneuvoksen luona. Torstai-aamuna seisoivat he höyryn kannella, valmiina lähtemään kaupunkiin, ja huiskuttivat nenäliinojansa jäähyväisiksi rouva Hedenstamille, joka seisoi sillalla. Kaikki mitä he olivat saaneet aikaan, oli vain salainen sopimus puhua, setä Konradin sanoista huolimatta, asiasta tuomari Arnellille, joka oli nuorempi ja toimeliaampi, ja sitte hänen kauttansa hankkia sorretuille oikeuden turvaa.
VII.
Noin viikon kuluttua siitä, kun neidet Arnell läksivät maalta, oli herra Vigert eräänä aamuna Tukholmassa monilla asioilla. Käännyttyään muutamasta kadun kulmasta, näki hän vähän matkan päässä edessänsä Cecilian ja kiiruhti käyntiänsä, niin että pian saavutti hänet ja pysäytti lausumalla: "hyvää päivää, neiti Cecilia!"
Neiti säpsähti ja katsahti kummastuneena taaksensa. Hänestä ei yleensä ollut mieleen, että herrat häntä noin kadulla puhuttelivat; se ei ollut tavallista hänen äitinsä ja tätiensä aikoina, ja neidet Arnell pitivät vielä kiinni vanhoista tavoista. Mutta nähtyään, kuka puhuttelija oli, kumarsi hän ystävällisesti päätänsä ja tervehti häntä tavallisella punastuksellaan ia säihkyvällä hymyilyllään, joka olisi ollut hyvin miellyttävä, ell'ei hän samalla tahtomattansa olisi ojentautunut suoraksi ja näyttänyt niin silmiltään pilkalliselta.
He astuivat sitte yhdessä katua edelleen. Vigert astui oikealla puolella, ja jos hänen sijassaan olisi ollut joku muu herra, olisi se pikku seikka saattanut Cecilian ihan pahastumaan, mutta nyt hän ei siitä huolinut. Herra Vigertissä oli jotakin erityistä, ihan toisenlaista kuin kaikissa muissa.
"No, neiti Cecilia," sanoi Vigert, kiitettyään viimeisestä hupaisesta seurasta ja kerrottuaan terveisiä Hedenstamin perheeltä, "kuinkas se Burströmiläisten juttu edistyy? Pitkällekö jo olette päässeet?"
Hän kääntyi neitiin päin ja hänen silmänsä säihkyivät, jota paitsi suun ympärille ilmestyivät pienet ivalliset piirrot.
Cecilian kasvot synkistyivät; hän nykähytti olkapäitänsä kärsimättömästi.
"Oih, älkää nyt enää siitä puhuko; tiedättehän, miten se kiusaa ja vaivaa minua. Eihän sillä mitään voi, vaikka kuinka koettaisi! Minä puhuin veljelleni, ja hän sanoo ihan samaa kuin setä Konradkin, että Burströmiläisten manuuttaminen olisi sulaa hulluutta ja että sillä vain vaikuttaisi ikävyyksiä!"
Herra Vigert nauroi: