"En, paha kyllä, en tunne."
"Oi, niinpä ette tunne jalointa, puhtainta, parasta miestä, kuin on olemassa!" huudahti Cecilia, kasvot hehkuvina. "Teidän pitäisi todellakin saada nähdä hänet, herra Vigert, minä en koskaan ole nähnyt mitään niin kaunista ja miehekästä! Hän on lakimies, näettekös, ja hän kyllä auttaa Jonsoneja, siitä olen varma. En tiedä ketään, joka niin säälisi köyhiä kuin hän; hän sanoo, etteivät rikkaat edes käsitäkään, mitä velvollisuuksia sallimus on pannut heidän päällensä kärsiviä kohtaan.
"No niin, minä toivotan onnea; kun on semmoinen liittolainen kuin veljenne, niin onhan teillä hyvä toivo voitosta aikomassanne Burströmiläisten jutussa. Ja kyllä te kaiken avun tarvitsettekin, minkä suinkin saatte, sillä jos oikein tunnen Burströmiläisiä, eivät he anna edes viittäkään kruunua Jonsoneille, vaan pitävät kiinni äyreistä niin kauan, kuin voivat, ja ennemmin odottavat manuuta. Jääkää hyvästi!" lisäsi hän, kohottaen lakkiaan ja poiketen polulle, "sallitteko minun tulla noutamaan teitä tavalliselle iltakävelylle?"
Neidet kumarsivat ja hymyilivät myöntävästi sekä kiiruhtivat kotiin kertomaan tätille ja setälle päivän tapausta ja esittämään ehdotuksiansa oikeuteen toimittamisesta.
Hovioikeudenneuvos kuitenkin kokonaan laimensi heidän intonsa. Hän vakuutti Burströmiläisten manuuttamisen olevan sulaa hulluutta. Tosinhan heidät rangaistuslain mukaan saisi sakotetuksi, mutta vähäpä siitä hyvää koituisi Jonsoneille; saattaisihan Burström kostonhimosta taivuttaa veljensä, oluenpanijan, ajamaan pois Jonsonit, ja silloin ei juuri mitään kiitettävää olisi toimitettu ihmisrakkauden ja oikeudenharrastuksen innolla.
Cecilialle kuitenkin oli sitä vaikea vakuuttaa; puheliaammin kuin tavallisesti selitteli hän, miten hirveätä se oli, kuin tuommoista voi tapahtua muistuttamatta, että pitäisi manuuttaa Burströmiläiset ell'ei muun niin oikeuden tähden, että hovioikeudenneuvoksen ainakin pitäisi mennä selittämään Burströmille hänen olevan velvollinen maksamaan Jonsoneiile kunniallisen korvauksen. Hän kiusasi niin setää, että hän, vaikka olikin perin kärsivällinen, vihdoin suuttui ja vastasi, ett'ei hän huomannut minkään estävän Ceciliaa, koska hän oli niin täynnä ihmisrakkautta ja oikeudentuntoa, itse kääntymästä rouva Burströmin puoleen ja näyttämästä hänelle, miten epäkristillinen hänen käytöksensä oli. Se olisi parempi kuin lörpötellä ja loruta asioista, joita ei ymmärrä.
Se vastaus sattui Ceciliaan, niin että hän vähitellen vaikeni. Mutta kun hän ja Agnes jäivät kahden kesken, neuvottelivat he kauan yhdessä ja päättivät, että Cecilian, joka oli vanhempi ja rohkeampi, piti seuraavana päivänä käymän rouva Burströmin luona ja koettaman taivuttaa häntä palkitsemaan vääryytensä Jonsoneja kohtaan.
Koko yön valvoi Cecilia, mietiskellen tuota tehtävää. Hän sepitsi pitkän, kauniin ja liikuttavan puheen, jonka aikoi pitää rouvalle, valmisteli pitkät vuoropuheet, joissa hän itse aina sovitteli sanansa hyvästi ja huolellisesti, vaan rouva Burström halpamaisesti ja raa'asti; ne päättyivät hänen mietiskelyissänsä milloin niin, että neiti Arnell läksi pois ylpeänä ja pää pystyssä sekä itsekseen luvaten ei enää milloinkaan lähestyvänsä semmoisia henkilöitä, milloin niinkin, että rouva Burström, kukistuneena sivistyksen etevämmyyden voimasta itkien otti häntä kiinni kädestä ja tunnusti menetelleensä väärin.
Mutta seuraavana päivänä, kun sovittu työ olisi ollut tehtävä, ei Cecilialla ollut hituistakaan rohkeutta. Ja mikäli päivä kului, sikäli mielikuvitus sai hänet vähitellen niin pelkoihinsa, että hän punastui ja tapaili sanoja, kun vain ajattelikin seisovansa rouva Burströmin edessä, jolla oli niin terävä kieli ja tuikea katse.
Seuraavat päivät kuluivat ihan samoin. Öillä kävi hän aina sekä mielikuvituksessaan että unissaan rouva Burströmin luona, piti kauniita puheita ja kukisti hänet ryhdillänsä ja sivistyksellänsä, mutta heti kun päivä tuli, muuttui hän araksi kuin jänis ja saattoi paeta pitkät matkat, kun vain näki jonkunkaan Burströmiläisistä. Hän oli siitä niin suutuksissaan omaan itseensä, että polki välistä jalkaa, mutta vähimmin kaikista se auttoi; tosiasia vain oli se, että hän ei uskaltanut ryhtyä puhumaan rouva Burströmin kanssa. Eikä Agneskaan tai rouva Hedenstam voineet häntä auttaa, vaikka kyllä hyvin paheksuivat Burströmiläisten käytöstä. Rouva Hedenstam ei tahtonut sekautua koko asiaan, kun pelkäsi siten ehkä joutuvansa riitaan naapuriensa kanssa, ja siitähän aina voisi tulla vastuksia, ja Agnes oli liian kaino saadakseen mitään aikaan. Monta kertaa tapasivat he matami Jonsonin, ja koettivat aina yllyttää häntä, puhellen vain korvauksesta, oikeudesta j.m.s. Mutta puheita pitemmälle eivät he koskaan ehtineet.