"Hauskaa kuulla", sanoi Kildenbauerin leski. "Pidähän vain käytöksesi hyvänä, niin että voin olla sinuun tyytyväinen. Minulla kyllä on muutamia ropoja, eikä kukaan ole lähempi perimään niitä kuin omat sukulaiseni."
Rouva Bisbyn muoto vähän kirkastui.
"Koska meille nyt on tullut niin harvinainen vieras, niin luulenpa, että minun on parasta mennä tekemään jäljisteeksi vähän 'makeaa laatikkoa'", sanoi hän.
Niin tuli Kildenbauerin leski taloon.
Tämäpä leski ei ollut mikään hauska talossa pidettävä.
Hänellä oli aina sanomaton, muille kiusallinen halu tarkastella asianajajan asiapapereita ja samalla hän käyttihen talossa jonkilaisena poliisina, niin että kasvavat Bisbyt, kymmenen luvultaan, pakenivat mihin vain pääsivät ja söivät voileipiänsä pimeimmissä nurkissa, kun vilahdukseltakaan näkivät tätin hoikan olennon.
Andrea-raukkaa, joka oli valittu hänen onnelliseksi perillisekseen, piti hän ihan orjanansa, eikä rouva Bisby saanut, niinkuin ennen, rauhassa lukea lakia piioilleen. Kildenbauerin leski epäili kaikkia ihmisiä yleensä ja sisartansa erittäin.
Ei päivää kulunut, jona hän ei olisi onnettoman rouva Bisbyn syyttänyt näpistäneen hansikat, steariinikynttilän, lankakerän tai muuta semmoista, jotka aarteet Kildenbauerin leski sitte tavallisesti aina löysi omista laatikoistansa tai kätköistänsä.
Hän ei koskaan käynyt missään ja harvoin hänellä oli vieraita luonansa; asianajajan siistin salin, jossa oli ompeluksilla koristellut matot ja sohvatyynyt, muutti hän yht'äkkiä rojuhuoneeksi, johon kokosi vanhoja arkkuja, koreja ynnä muuta semmoista.
Oli oikein merkillistä, että kaikki pikkukaupungin ihmiset tulivat erittäin kohteliaiksi Bisbyille siitä asti, kun Kildenbauerin leski muutti heille asumaan.