Leski peräytyi askeleen.
"Oh, antakaa anteeksi, minä luulin teitä nuoreksi ja kauniiksi."
"Niin, ammoin sitte," sanoi hän hymyillen väsyneesti.
"Mitä te tahdotte?"
"Minä — minä tahtoisin — minä — antakaa tuo lippu minulle!" sanoi hän, rohkaisten mielensä ja mennen isännän luo, joka yhä seisoi pöydällä.
"Oletteko hullu?"
"Minulla on lapsi, pikku poika; hän on kuolemaisillaan ja tahtoo saada toukokuun 17 päivän lipun. Ei hänellä enää ole pitkältä aikaa jäljellä, minä tahtoisin niin mielelläni ilahuttaa häntä vähän viime hetkillänsä. Hänellä raukalla on ollutkin niin vähä iloa tässä elossa!"
Isäntä oli laskeutunut maahan peilipöydältä, lippu yhä vielä kädessä.
Muut vieraat olivat panneet lasinsa pöydälle ja asettuneet piiriin isännän ja lesken ympärille.
"Antakaa se minulle. Olettehan te ylioppilas, eikö totta? Poikakin on ylioppilaan lapsi, hänen isänsä oli ylioppilas niinkuin tekin.