Muutamia päiviä kokouksen jälkeen tuli Töyryn Heikki emäntineen
Naavalaan toivottamaan onnea kellon saamisen johdosta.
"Niin se on", sanoi Heikki, "minä kaikin puolin yhdyn siihen kunnioitukseen, joka sinulle on tullut osaksi seurakunnan puolesta, mutta vielä minä tahtoisin enemmänkin sinua kunnioittaa ja paremmalla kunnioituksella kuin kulta-kellolla."
"Sinä olet siis itse tuon tien löytänyt?"
Heikki mietti vähän aikaa ja sitten vastasi: "Olen sen löytänyt ja soisin että sen kaikki löytäisivät! Anna anteeksi, hyvä Taavetti, entiset pahat tekoni!"
"Sydämestäni!" sanoi Taavetti, "ja pyydän sinun samoin minulle tekemään."
"Anteeksi annettu!" sanoi Heikki.
Näin tulivat Heikki ja Taavetti ikuisiksi ystäviksi, ja kävivät usein toisissaan sanan harjoituksissa, joihin keräytyi muitakin Jumalaa pelkääväisiä, uskovaisia ihmisiä.
Samaan aikaan tuli seurakunnassa kappalaisen vaali, entinen Naavalan maisteri haki sitä virkaa myöskin ja pääsi vaaliin, saipa vielä virankin.
Hän tuli naimatoinna miehenä sinne. Sillä välin oli Taavetin sisar
Esteri kasvanut ja tullut kauniiksi neitoseksi, vieläpä Jumaliseksikin.
Nuori pastori, käydessään usein Naavalassa raamatun selityksiä
pitämässä, mieltyi siellä Taavetin sisareen ja tuot'hätää tuli
Esteristä papin rouva ja onnellinen aviovaimo.
Näin oli aika kulunut eteenpäin kuin hiljalleen juokseva virta. Sangen ihanat olivat Naavalan ja hänen naapuriensa niityt ja pellot; suloinen tuoksu tuoksui niistä kesäisin ohikulkevia vastaan. Vaan joka niiden omistajat tunsi, tunsi hän sen lisäksi tuoksun totisesta kristillisyydestä ja siveästä elämän menosta.