Talo oli merikapteeni Aaltosen oma. Hän oli monta kovaa kokenut, monta myrskyä ja tuulta tuntenut, kyntäessään vuosikymmeniä meren aukeita ulapoita. Aikoja sitten oli hän jo heittänyt merellä kulkemisen ja siitä pitäin asunut talossaan, melkein niinkuin karhu pesässään, sillä harvoin nähtiin hänen huoneestansa mihinkään liikkuvan. Pitkällinen meri-elämä oli taivuttanut hänen luonteensa karkeaksi ja jyrkäksi, niin ettei hän suvainnut ketään ihmistä käyvän hänen luonaan, eikäpä hän itsekään muiden tykönä pistätellyt. Jos joku yritti tunkeentumaan hänen huoneesensa, sai hän heti jyrkän kysymyksen: "mitä tahdot?" taikka: "mitähaet?" Jos tulija ei siitä älynyt poistua, vaan yritti jotakin sanomaan, seurasi kohta: "mene tiehesi, en tarvitse sinun selityksiäsi."
Vuosikymmeniä oli hän elänyt tämmöistä yksinäistä elämää ja kertomuksen ajalla oli hän jo vanha mies.
Siitä saakka kuin kapteeni merellä kulkemisen heitti, vuokrasi hän talonsa huoneet niin tarkkaan, ettei hänen itsensä hallussa ollut muuta kuin pikkanen kyökki ja jotenkin kookas kamari. Tarkka ja itara mies kun oli, oli hän merillä ollessansa koonnut varoja ja niitä hän koki huonetten vuokralla kartuttaa. Hän oli rahoilleen niin kitsas, että jos hänen täytyi luopua jostakin markasta ja pennistä, oli ne sulata hänen hyppysiinsä, ennenkuin hän ne käsistänsä päästi.
Minkä tähden kapteeni oli näin omituiseksi tullut, selkenee seuraavasta:
Kapteeni oli ennen ollut perheellinen mies, mutta nyt oli hän yksinäinen kuin tervaskanto. Noin kolmenkymmenen ikävuotensa paikoilla oli hän nainut nuoruutensa rakastetun. Heidän avioliittonsa oli hyvin onnellinen ja he rakastivat toisiaan sydäntensä pohjasta. Tämä uusi elämän vaihdos loi lämpöä ja valoa kapteenin synkkään ja kovettuneesen elämään, jommoiseksi poikaisesta pitäin harjoiteltu merillä kulkeminen oli hänen luonteensa muodostanut. Hänen lempeä ja rakastava vaimonsa vaikutti ikäänkuin jollakin tenhovoimalla kapteenin synkkään ja karheaan mielenlaatuun. Hänestä katosi kaikki kärtyisyys ja umpimielinen jurous ja hän lauhkeni lakeaksi kuin lammas. Sen siaan kuin hän jo siihenkin asti kartteli muiden ihmisien seuraa, tuli hänestä nyt iloinen seuramies ja hän oikein ikävöitsi muita ihmisiä. Tässä uudessa valossa muodostuikin asiat pian semmoisiksi, että usein käskettiin vieraita kotiin ja vuoronsa käytiin ystävien luona vieraina.
Niin. Kapteeni huomasi nyt, että elämässä löytyy valopuoliakin, eikä ainoastaan synkkyyttä ja taistelua luonnon voimia vastaan. Iloisella mielellä riensi hän tarvittaessa merille ja tyyneenä ja nurisematta kärsi ja kesti hän kaikki kovimmatkin kohtaukset, mitä merillä kulkia niin usein saa kokea. Hänellä oli aina mielessä lempeä ja ikävöivä vaimonsa; se oli ikävää hänellekin ja usein kävi se niin ankaraksi, ettei hän nukkuissaankaan muusta uneksinut kuin vaimostansa ja kodistansa. Kun se aika alkoi lähestyä, jolloin hän sai laivan keulan kääntää kotia kohden, ei hän voinut nukkua paljon laisinkaan, niin kiihkeästi rakasti hän vaimoaan. Se olikin ilon ja riemun hetki, jolloin kapteeni sai astua kotikynnyksen yli ja sulkea rakkaan vaimonsa syliinsä.
Tämmöisessä onnellisuudessa kului joku aika. Toisiaan rakastavan aviokumppanien iloa ja onnea lisäsi vielä paljon se seikka, kun heitä suosiva sallimus lahjoitti heille kauniin ja terveen tyttären. Tätä lastansa rakastivat he kaikella luonnollisella vanhemman rakkaudella. Hän oli heille kaikki kaikessa ja he hoitivat ja hellivät häntä niinkuin silmäteräänsä. Tuskin henno kapteeni lähteä ensinkään enään merille, vaikka se oli hänen ainoa tulolähteensä, niin lujilla siteillä oli hän kiintynyt vaimoonsa ja lapseensa. Asianhaarat pakottivat hänet kuitenkin joksikuksi ajaksi luopumaan perheestään, mutta silloin tuntuivat kuukaudet hänestä pitemmiltä kuin nälkävuodet.
Edelleenkin hymyili sallimus heille. Hyötyisänä ja terveenä kasvoi ja vaurastui pikku Helmi. Hän ei ollut vielä täyteen elänyt ensimmäistä ikävuottansa, kun hän jo kävellä tallusteli ympäri huoneita. Kahden vuoden vanhana hän jo puhua nalkutteli ja kiipeili isän polvelle. Siinä hän halaili ja suuteli isäänsä, soperrellen viattomia ja lapsellisia hyväily-sanoja. Tämä kaikki teki isään niin syvän vaikutuksen, ettei hänen ilollansa ollut rajoja.
Eräältä merimatkaltansa palattuansa, huomasi kapteeni vaimonsa olevan raskaana. Tämä huomio sai hänet sanomattomasti ilostumaan, kun oli toivo saada toinenkin perillinen. Tätä oli hän toivonut kiihkeästi, sillä hän olisi mielellään tahtonut toisenkin lapsen ja vaikkapa useammankin. Mutta kun pikku Helmi oli jo yli kolmen vuoden, alkoi hän epäillä, tokko hän saakaan muita perillisiä kuin tuon yhden.
Kapteenin olisi taasenkin ollut mentävä merille, mutta sitä ei hän hennonnut nyt tehdä. Hän ei raskinnut vaimoansa siinä tilassa jättää onnensa nojaan, eikä ikävöimään miestänsä; päälliseksi tahtoi hän omin silmin nähdä sen ilopäivän, jona hän saa toisen perillisen. Tämän tähden haki hän toisen kapteenin sille laivalle, joka oli hänen kuljetettavakseen uskottu ja jäi kun jäikin itse kotia.