"Viinaa?! Mistäs minä sitä antaisin, sillä koko talossa ei löydy pisarettakaan. Ja jos olisikin, mitä pikku Helmi sanoisi, kun saisi tietää teidän taasenkin viinaa ryypänneen?" sanoi Tiina totisesti.
"No mutta, hyvä Tiina, tämä kerta vaan, että minä saan unta—; vasta en minä tahdokaan", pyyteli kapteeni.
"Mistä minä sitä annan, kun ei sitä ole."
"Jäihän tänne pari täysinäistä pulloa, kun minä Lenkisen perheen luo lähdin", viittasi kapteeni.
"Pikku Helmi tahtoi ne talteensa kun täältä lähti. Käynkö minä herättämässä Helmin ja käskemässä tuomaan pullot tänne?"' selitti Tiina viekkaasti.
"Helmi—Oh! Helmiä ei saa sen asian tähden mennä herättämään, vaikka paikalla kuolisin viinan tuskaan", sanoi kapteeni lujasti.
Tiina lähti.
Kauvan käänteli kapteeni vielä itseään kyljeltä toiselle unta saamatta ja häntä itseänsäkin rupesi yönpimeydessä kammottamaan kauhea viinan himonsa.
Vasta aamulla vaipui hän uneen.
Päivä oli jo kulunut hyväsestään, kun kapteeni heräsi. Heti kun hän tuli tajullensa, muistui hänen mieleensä pikku Helmi kysymyksinensä ja vaatimuksinensa. Hän muisti kuinka hän oli yöllä Tiinalta tahtonut viinaa ja tunsi nyt häpeällä, että se oli pahasti tehty ja että se oli hänen vanhan helmasyntinsä viettelys, joka tahtoi hänet ainian orjanansa pitää. Pitkät ajat oli kulunut siitä kuin hän oli näin pitkän ryypyn välin pitänyt ja nytkin jo tuntui paremmalta kuin pitkään aikaan ennen. Ja vaikka kelpo ryyppy olisi tuntunut nytkin sangen hyvältä, oli hän varsin tyytyväinen, kun pikku Helmi—niinkuin hän luuli—oli vienyt pullot talteensa, ettei hänellä ollut yöllä eikä nyt mitään ottamista.