Ketolan torppa sijaitsee metsän sisällä, niitun syrjässä vähäisen ojan reunalla, noin kaksi virstaa Koskelan kylästä; lähempänä virstan matkaa ei ole minkäänlaista ihmisasuntoa, eikä mitään yleistä tietä kulje siitä läheltä, torppa on aivan yksinäinen.
Renkejä ja piikoja ovat sen asukkaat ennen olleet, uudesta ovat he torpan metsään raataneet, monta kovaa työpäivää tehneet. Väsymättömiä, tavattoman ahkeria ovat nämät ihmiset olleet ja sen hedelmänä on kunnollinen torppa synkkään metsään syntynyt, varallisuuttakin vähin karttunut, säästäväisiä kun on oltu. Jaakko ja Leena olivat Ketolan asukasten nimet, nämät kaksi henkilöä nähtiin aina yhdessä työssä: kantoa vääntämässä, ojia kaivamassa, niitulla, pellolla, metsässä, kaikkialla aina vaan yhdessä.
Näin oli ollut jo vuosia toistakymmentä, mutta silloin tapahtui semmoinen merkillinen seikka, että torppaan ilmestyi kolmaskin henkilö. Ja tämä ei ollutkaan taipuvainen työntekoon, eikä suvainnut Leenankaan raatamista, vaan vaati tämänkin vielä vierellään olemaan. Kyllähän se oli tavallaan hauskaakin, kun oli tuommoinen pieni, terve miehen alku ilmaantunut, semmoista olivat toisinaan hieman kaivanneetkin, olisi ollut varsin hyvä jos ei tuolla olisi ollut niin paljon vaatimuksia, ettei hänestä kerinnyt paljon mihinkään. Ja niin he päättivät, ett'ei tässä muu auta, vaan on välttämättömästi neljäskin henkilö torppaan hankittava, kyllähän se leipää kuluttaa, mutta ei auta. Silloin lähti Jaakko etsiskelemään lapsentyttöä, mutta palasi aivan pian takaisin. "Kuules, Leena," sanoi hän, "Joulun jälkispyhänä myydään pappilassa köyhiä lapsia ruokolle, sieltä sen saa lapsentytön ja maksetaankin vielä, sepäs hauska sattuma."
"Myydään lapsia ruokolle, en tuota ymmärrä."
"Niin, se onkin niitä uusia konsteja, kyllä Kantalan isäntä sen minulle selitti ja sanoi jo ennekin myydyksi, mutta en minä sitä enää niin tarkoin muista mitä hän sanoi."
"Mutta kun ei tämä vaan olisi jotakin petoskauppaa, kukahan niistä köyhistä lapsista mitään maksaa."
"Vaivaskassasta maksetaan, sanoi Kantala, ja täytyyhän tuommoisen miehen puhe uskoa!"
Jo aamulla aikaisin Joulun jälkispyhänä hankki Ketola pitäjälle, hän veti esille matkarekensä, niin kutsutut "liiat laitiot", täytti sen heinillä, toi tallista lihavan valkoisen tammansa ja oli pian valmis lähtöön. Leena vielä ovella varoitti, ett'ei vaan tekisi hulluja kauppoja.
Leena sillä aikaa tuvassa lastansa hyssytteli ja lauleli, hän laski mitenkä monta vuotta siitä jo oli kuin hän oli lapsia hoitanut—paljon siitä oli aikaa, jo vuosia kymmeniä, mutta nyt oli hänellekkin tapahtunut se ihmeellinen seikka, että hänestä oli tullut äiti ja hän hymyili itseksensä. Usein kävi Leena akkunan luona katsomassa, eiköhän jo Jaakkoa näkyisi lapsenpiian kanssa, se hänestä oli varsin hullu tuuma että joku maksaisi köyhäin lasten puolesta. Olipa ennen hänenkin kotonaan ollut köyhyyttä ja nälkää, mutta suurimman hädän aikana oli heitä, lapsia, lähetetty kerjuulla ruokaansa hankkimaan, ei heidän puolestaan kukaan maksanut.
—Ja mitähän Jaakko siellä niin kauvankin viipyy? eihän se tavallisesti viivyttele—kun eivät nyt vaan siellä hänen rekeensä panisi jonkunlaista mitätöntä ryökälettä. Ilta rupesi jo hämärtämään, kun viimeinkin metsän laidassa ilmestyi odotettu valkoinen tamma, kohta ehti se jo pihaankin ja reestä nousi Jaakko ja toinenkin ryysyin kääritty pieni olento. Jaakko talutti tuon itkevän, ryysyisen olennon sisälle, joka vilusta väristen kurjan näköisenä kömpi muurin penkille ja pyrski ja niiskutti aivan kärsimättömästi. Eikä Leena tuolta kurjalta mitään vastausta saanut, mistä hän oli taikka muuta, ja varsin hän tuskautui tuohon tulokkaaseen, ajatellen: niin kävi kun pelkäsinkin.