Hän kuunteli. Ei hiiskaustakaan kuulunut sisältä. Vielä pari kertaa hän sormenpäillä koetti ikkunaan kopistaa.
"Voi hävyttömiä!" hän ääneensä virkkoi, niin, että sisään varmaankin kuului. "Kyllähän tuon nyt jo kuulevat, mutta ei ole vaan yhtään halua auttaa … kerjäläisiä, rikkaita kun ovat nyt meidän rinnalla…"
* * * * *
Kohta avasi mökkinsä oven Helpon Tiina, kun koputuksen kuuli. Siunasi hartaasti, kun Sanna kertoi, ettei Heistrokin Liisa ollut yösijaa antanut.
"Voi sentään", hän sanoi, "entä ei yhtään sitä mennä omaan poveensa … ei yhtään, hmh."
"Ei ne ajattele sitä", sanoi Sanna. "Minä sanoin sitten Matille, että mennään Tiinan luo, kyllä se antaa."
"No Jumala armahda, minkä sitä sitten mennään, jos ei ihmisiin. Haetaan nyt navetasta vähän olkia pahnaksi tuohon lattiaan, että saatte koettaa levolle panna."
II.
Uni ei tänä yönä vaivannut Mattia eikä Sannaa. Lapset nukkuivat jokseenkin hyvin muut, paitsi Miina, tuo pienin, joka lähes yhteen jaksoon äänteli ja vaati äidin häntä vaalimaan ja hoitelemaan.
"Kovinpa se lapsikin nyt on levoton", virkkoi Matti yöllä, "saaneeko
Tiinakaan uuenrauhaa."