"Terveitä ne ovat, jokseenkin."
"Tuo pieninkin?"
"Ei hänkään juuri kipeä ole, ja hukkaan tässä joutuisikin jos vielä sairastaisivat … sitä on muutenkin niiden kanssa tekemistä."
"Ja meillä kun kaikki kuolevat aina. Kolme on ollut ja kaikki kuolleet, nyt kaksi viikkoa takaperin viimeinenkin kahden vuoden vanhana."
Muistot elpyivät emännän mielessä ja pakoittivat itkemään, samalla kuin hän tunsi sydämessään kovaa kateutta tuota köyhää vaimoa kohtaan, jolla lapsia oli noin viljalta.
"Niinhän se on aina!" sanoi Sanna huudahtamalla, "että rikkailta, jotka kyllä halusta antaisivat lapsensa elää ja voisivat niitä elättää ja kasvattaa, niin niiltä ne vaan kuolevat… Köyhillä ne elävät … eivät kuole vaikka annettaisiinkin. Ei Jumala huoli anti paloista."
"Ja niin kuin minä ainakin olen koettanut hoitaa … niin kuin silmäterääni … ja kuolevat ne vaan," itki emäntä.
"Eei siihen hoito auta," vakuutti Sanna, "mitäpä nämät, niin kuin meidänkin mukulat, hoidon hyvyyden eläisivät, kun pyryssä ja pakkasessa saavat kärsiä vilua ja nälkää… Eei, kyllä se niin on, kuinka se sallitaan!"
"Niinhän se täytyy olla.—Tee sinä Tilta valkeata takkaan, että nuot lapset saavat lämmitellä," käski emäntä toista piikaa.
Sannan sydämessä alkoi liikkua harvinaisen lohdullisia tunteita.