"Älkää nyt kovin suretko, kyllähän Jumala pitää huolen teistä."
"Eihän vaan ole kuollut! Kuollutko hän on?!"
"Eei, mitäs te nyt niin tuumatte, eihän kuollut ole mutta … kyllähän
Jumala teistä huolen pitää."
Mickelson sekautui, kun näki kuinka kovaan tuskaan Sanna joutui. Hän harmistui enemmän kuin luuli, että hän oli taitamattomasti puhunut, niin, että vaimo saattoi kohta ruveta aavistamaan asian oikeata laitaa. Tuosta johtui, että hän rupesi lohduttelemaan Jumalan huolenpidolla, vaikka ei hän ollut tottunut siihen luottamaan omassa jätkä-elämässään. Mutta tunsi itsekin saavansa jotain vakuutusta tekevänsä aivan oikein, kuin kertoi hätäilevälle vaimolle: "Kyliähän Jumala teistä huolen pitää." Hän kertoi sitä useammankin kerran ja tunsi vaistomaisen vakuutuksen itsessään, että tuo oli ainoa keino, jolla tässä pätevästi saattoi lohduttaa epätoivoista vaimoa.
"Mutta missä Matti on, Mickelssoni? Voi, voi, te ette uskalla sanoa! hän on kuollut ihan varmaan… Herra laupias Jumala!…" itki Sanna.
"Älkäähän nyt sentään niin kovasti huolestuko. Lähtekää mukaani, hän on siellä talossa rautatieaseman lähellä."
"Ja missä nuo lapsetkin, kun Miina yksin jää…"
Pihalta alkoi kuulua lasten hätäisiä voivotuksia ja itkua. Samassa ne jo saapuivat tupaan, Aukusti edelimäisenä.
"Äiti, äiti, kun isä on mennyt masiinin ala!"
"Voo-o-i!"