"Jumala sen tietää. Kuulutaan leikatun jalka reidestä ja toinen käsikin on poikki."
Insinöri katseli ajatuksissaan eteensä ja heilutti jalkaansa toisen polven päällä.
"Surkea tapaus, kyllä minä sen myönnän. Mutta niinkuin jo sanoin, valtio ei sitä varmaankan ota korvataksensa. Onko teillä muuta asiaa?"
"Eihän minulla muuta…"
Hyvästellen lähti hän pois, toivojen turhaksi rauettua. Ei hän nyt itkenyt. Hänen tunteensa olivat enemmän kankeassa tilassa. Kyllä ihmiset olivat hänelle uskotelleet, että valtio on velvollinen korvaamaan vahingon, joka sen työssä tapahtuu. Mutta hän ei ollut tuota oikein uskonut. Sehän olisi ollut heille onni. Nyt oli hän kuullut Insinöriltä, että syy onnettomuuteen oli siinä, ettei ollut tehty sopimusta junan kulettajain kanssa sen seisauttamisesta.
Niin, siinäpä se.—Onnettomuudella on aina syynsä.—
Muutamia viikkoja viipyi Sanna lapsineen vielä näillä paikoin. Sai toisinaan tietoja Matistakin. Mutta eivät ne lohdullisia olleet. "Jos paraneekin, niin kurja ruotivaivainen tulee", sanottiin. Ensin Sanna ihastui tuosta paranemisesta, mutta rupesi jälestäpäin ajattelemaan: "kuolema taitaisi parempi olla."
Päivät pääksytysten hän tuon tapauksen jälkeen itki, itki niin, että huonot silmät alkoivat käydä veriselle ja pakottaa. Mutta kyyneleet loppuivat vihdoin ja hän tapasi toisinaan itsensä pitkät ajat yhteen kohti tuijottamassa, jolloin ajatukset aina ensin olivat liikkuneet kohtalon kovuutta tutkien, mutta sitten pysähtyneet. Kun heräsi noista seisauksista, oli se ikään kuin torahtamista raskaasta unesta, jonka painavaa valtaa ei tuntenut voivansa itsestään poistaa. Tajun herätessä ei aina heti huomannut mikä asia oikeastaan mieltä painoi … lopulta sen jo tiesi ulkoapäinkin, kun ei ajatuksissa muuta yleensä liikkunutkaan, kuin kohtalo.
"Herra armahda! … kun vielä pitää kuudes tulla tähän kurjuuteen … ihmisten kirottavaksi!…" hän vaikeroitsi, kun tunsi olevansa raskaana, ja se se oli, joka hänen tuskansa korkeimmilleen sai. Tieto tuon asian todenperäisyydestä kävi sen kautta vielä tuskallisemmaksi, kun ei ollut yhtään sellaista ystävää, jolle sydämensä olisi avannut lohdutusta saadakseen. Matin teloittumisesta ja siitä seuraavasta, koko perheen kurjuudesta hän kyllä saattoi puhua ihmisille ja kohtaloansa valittaa, ja hän tunsi että niiden lohdutukset häntä vahvistivat. Mutta tämä asia, tieto, että vielä on raskaana, kukkuroitsi hänen mittansa ylitse vuotavaksi. Jos olisikin uskaltanut jollekin ihmiselle puhua… Mutta ei! Ihmiset eivät tässä enää voi lohduttaa… Ne vaan hämmästyneinä rupeavat kurjuuttani voivottelemaan ja takanapäin panettelemaan, niin kuin niiden tapa on kuin köyhille lapsia tulee… Kun muisteli kuluneen kesän onnellista aikaa, niin se toi mieleen vaan katkerampia aineksia ja rupesi näyttämään siltä, kuin tämä aika olisi ollut paradiisin elämää, jossa hänenkin kaltaisensa ihmisen on sallittu kerran elämässään käydä, näkemässä, että noin hyvä sitä voisi köyhänkin olla … jos voisi.
Kesän kuluessa olivat he Matin kanssa toisinaan lausuneet varmana toivona, ettei ainakaan likimmässä tulevaisuudessa enää tarvitsisi muiden ihmisten armo-leipään turvautua… Nyt tunsi Sanna sitä tarvitsevansa aina.