"Niin, no, kyllähän minä tulen jos vaan otetaan … mikäpä tässä muukaan…"
"Niin, minun mielestäni saat olla kiitollinen, että pääset, taitaa muuten eläminen käydä hyvinkin raskaaksi", arveli isäntä.
"Kyllähän se niin on."
Pois mennessään oli isäntä kuitenkin vakuutettu siitä, että Matti oli hyvin vastahakoinen ruotiin. Hän oli luullut ilo sanomaa vievänsä!
"Vielä on ylpeyttä Matissa", hän kotonansa kertoi ja muut ihmettelivät ettei se jo ollut varissut.
Mutta Matti taisteli sinä päivänä itsekkäisyytensä kanssa ratkaisevan taistelun.
"Ei minulla enää ole valikoiman varaa", sanoi hän vaimollensa, sitten kuin oli päättänyt ottaa tarjouksen vastaan, ja näytti tuota sanoessaan verrannollisesti tyytyväiseltä.
"Niinpähän se olla taitaa", huokasi Sanna tuntien lohdutusta siitä, että näki Matin olevan kohtaloonsa tyytyväisenä. Vaan itsessään hän tunsi, ettei hän voisi vielä astua ruotiin, vaikka hänelle paikka tarjolla olisikin.
"Mutta sinä ja nuo lapset?…" virkkoi Matti taas vähän ajan kuluttua ja katsahti lapsiin, Liinuun joka hiljaisena ja surkastuneena istui ristissä käsin takkakivellä ja katseli Tuppua ja Miinaa, jotka lattialla huolista vapaana pienillä kivillä leikkivät.
"Eihän siinä", vastasi Sanna vitkaan, "muu auta, kun Jumalaan turvata joka luonutkin on, niin tottahan hän huolen pitää ja antaa voimia kitua kestämään siksi kuin…"