Veri ruskahti haavasta kauvas ja Puni alkoi yhä hirmuisemmalla voimalla hyppiä ylös, vaan ei päässyt. Huutaen ja samalla itkien alkoi Kalle juosta lähimäistä taloa kohti. Puni katsoi häneen erotessa surkeannäköisesti, joka sai Kallen yhä enemmän itkemään.
"Voi, voi, mikä piti tulla", voivotteli hän koko matkan juostessaan ja koetteli huutaakin, vaan ei se kauvas kuulunut. Nykälän miehet olivat hakkaamassa pihansa lähimetsässä.
"Mikä on hätänä!" huusivat miehet, kun ei Kalle heitä huomannut.
"Hevonen putosi lampiin, menkää nostamaan, se kuolee sinne … voi, mikä piti tulla!" Seisottumatta juoksi hän kotiväelle sanaa viemään.
Miehet lähtivät lammille ja aprikoivat mennessään, että mikä hiivatin asia sillä oli mennä lammin jäälle. Paikalle saavuttua tuumivat he että vahinko on aivan parhaiksi mokomalle (näet isännälle); hevonen vaan säälittää. Kirveen haavasta olivat he kahdella päällä, onko se lyöty, vai jäikö kirves niin putouspaikan lähelle, että hevonen itse rymyillessään kimmotti otsaansa. Vähissä hengin se näytti olevan, kun he alkoivat haalata ylös.
Kalle ei enää miesten luota lähdettyään huutanut, mutta vapisi sitä enemmän pelosta, eikä uskaltanut kotiin tultuaan tulla huoneesen suoraan, vaan kierti pirttikartanon taakse ja asettui seinäviereen kuuntelemaan. Vilu ja pelko alkoi värisyttää, eikä tahtonut riittää uskallusta mennä ilmoittamaan, sillä jos isä suuttuu, niin ei tiedä miten selälle käypi. Sen Kalle tiesi varmaa, että isä suuttuu, eikä olisi tahtonut ensiksi näyttäytyä, vaan ei kuulunut äitiäkään liikkuvaksi. Musti tulla kuhnusteli Kallen luokse ja ikäänkuin kummastelemalla katsoi silmiin, että mikä pakko siinä on seistä ja itkeä.
Joku meni tuvasta kamariin. Hyräilystä tunsi Kalle että se on äiti.
Seinävierusta hän matalana hiipi sinne ja paasikin muiden huomaamatta.
"Mikä sinulle on tullut?" kysyi äiti säikähtäen.
"Hevonen…" Siihen keskeytti yllättelevä itku.
"Mikä hevoselle tullut, mikä?"