Isäntä iloisesti kiljahti, että "lähdetäänpäs nyt parittain ajaa lenhottamaan. Annappa Pekka tietä, vain elä kuitenkaan henkimeneyksiin aja hevostasi."
Siitä lähtivät kynttä kantta ajaa suhittamaan. Umpeen oli tien juoksuttanut pellon selkosella, vaan täyttä juoksua mennä utmisti Pekan piirtopäinen, vantterarunkoinen, roimakulkuinen ruuna. Sen musta harja leimusi tuulessa, rajusti tupsi jaloissa kuiva viti, jonka tuuli otti kynsiinsä, että tuiskun kierroksen harmaasen häkärään peittyi koko reki. Metsätielle tultua selvisi, jossa tie oli avonainen. Tuuli vain kahisi huurteisessa hongistossa, silloin tällöin pöläytellen savuna lentämään talven karstaista utua. Niin ajella suollottelivat metsäistä tietänsä. Muuta ääntä ei kuulunut kuin tiukujen ja kulkusten helinä ja metsän humina.
Pekka mietti, että pitäisihän keskustella ajan ratoksi jotakin, vain eipä saanut päätä käsiinsä.
Tyhjältä alkoi kumminkin viimmein tuntua tuo pitkä äänettömyys. Loviisa puheen aluksi kysyi: "Mitä sinä nyt ostat markkinasta? Ostatko itsellesi kesävaatteita? Eihän teillä kotona tule tehdyksi, kuin on vähän tekijöitä. Yhdellä piijalla ja äitivanhallasi kait menee aika ihan sormia nuolten karjan hoidossa, eikähän tuo se piika meillä ollessaan osannutkaan käsistään tehdä, ei rikkaa ristiin panna. Miksi lie nyt viisastunut?"
"Kielletty on rahaton kaupasta. Kylläkait sitä tarvitseisi. Ei ne vaatteetkaan näy yhdet ikää kestävän, vain ei ole rahaa kuin siksi, millä saan ne mitä käskettiin tuoda. Lammasnahoilla ja talilla minä saan, vain ne ovat ukon rahoja, ne vien sille omaan kouraan", tuumaili Pekka tyytyväisenä ja hotasi suitsiperillä ruunaa.
"Vielä se ukko vain isännyyttä pitää?" kysyi Loviisa. "Johan sinussakin olisi miestä"
"Olen sitä ajatellut tahtoakseni ruokolle, että kerrassaan jättäisi isännyyden minun huostaani, vaan en ole vielä viitsinyt. Ja ei tuo taida enään moniaikainen kalu ollakaan. Ravistaa näkyy kynnet alkavan", tuumaili Pekka tyytyväisenä.
"Sitte sinä olisit mies mielestäsi, kuin olisit Vesalan isäntänä. Et taitaisi olla suksimiehen puhuteltava", tuumaili puoli naurussa Loviisa.
"Ei tuo kannata kovin ylpeillä."
Siihen se loppui taas keskustelu melkeen koko matkaksi eikä siihen puheluun näkynyt olevan halua Loviisallakaan. Ikään kuin tyyneessä lahdessa istuivat kumpikin, vähän alamielisenä, piirtoruunan leikatessa lumista mykkää taivalta.