Vielä yritti Erkki jotain kysymään, vaan ei kerennyt, kun Tuomas nousi jo ylös ja haukotteli, kuin ainakin unesta heräävä, joka Erkkiä pakkausi naurattamaan.
"Etkö sinä, Tuomas, rupea minulle vähän kirjuriksi? olisi näet laskettava ne kasvut … ne jotka mennäkin vuonna… Muistatkai sinä sen Ketolaisen velan?" kyseli Hikliini.
"Muistanhan minä tuon."
"Sitä oli kaksisataa viisikolmatta markkaa sitä pääsummaa, kuudella kasvulla" muistutteli Hikliini.
"Niinhän se taisi olla … vaan tottahan tupakin saanee panna … eikai sillä niin kiirettä ole", sanoi Tuomas ja rupesi laahaamaan tupakkia piippuunsa.
"Kyllähän minulla olisi vähän kiireenlainen."
"Jottako niin kiire, ettei tupakkia jouda panemaan?"
"No eihän tuota niin … joutaneenhan tuota nyt sen verran … kunhan sitten heti … minun pitäisi vielä tänä päivänä käydä tuollakin Rimalassa?"
"No, onhan niitä päiviä muitakin", sanoi vain Tuomas ja sytytti piippunsa, jonka tehtyään nakkausi penkille maata.
Kovin harmitti se Hikliiniä, kun ei saanut asiatansa ajetuksi niin pian kuin olisi tahtonut. Ajattelipa hän kiirehtiäkin Tuomasta vaan ei tohtinut, kun pelkäsi sen siitä suuttuvan ja heittävän siksensä koko kasvuin laskun. Täytyi siis odottaa niin kauvan, kuin se itse hyväntahtoisuudessaan nousi, sillä muita kirjoitusmiehiä ei Perukalla paljon ollut.—Heinolan Mikkohan se kyllä olisi ollut, vaan se kun aina otti vaivoistaan kymmenen penniä ja Tuomas ei mitään, niin sillähän se Hikliini aina kirjoitettavansa Tuomaalle toi.