—Joutukaa tekin samaan matkaan, lisäsi Arvela, ja katsoi minuun.
—Emme suinkaan me vielä, onhan meillä aikaa, vastasin minä kuivasti ja verkkaan, katsahtaen kenkieni kärkiin.
Sitten nousin äkkiä ylös ja heitin hyvästit. Sanoin olevan välttämättömiä asioita toimitettavanani.
* * * * *
Kolmeen neljään päivään tämän jälkeen en mennyt häntä kohtaamaan. Vaan muuanna puolen päivän aikana tuli hän erään nuoren, oudon herran kanssa vastaani. Silloin kuohahti minun suonissani. Että hän uskaltaa! Ja kuka tuo lienee?
Minä tahdoin tietää sen, ja sainkin. Se oli hänen uusi konttoritoverinsa.
Vai konttoritoveri! He ovat siis joka päivä yhdessä!
Samana iltapäivänä istuin työpöytäni ääressä nojautuen vasenta kättäni vasten. Minulle oli vielä lisäksi kerrottu Selman kulkeneen tuon konttoristin kanssa. Se ei tosin ollut mitään pahaa, ja mitä se yleensä minua liikutti, vaan kuitenkin vaikutti se minuun kuin sadeilma venematkalle aikoviin neitosiin: muutuin kärsimättömäksi kaikkeen ja aloin tuskistella kaikesta. Katse oli kiintynyt ilmassa liiteleviin pilviin, ja minua suututti kun vastapäätä olevan talon katolta nouseva savupiippu esti minun näkemästä peittämänsä kohdan ilmassa purjehtivista pilvistä.
Vaan jos minä olenkin hänestä jo liian jokapäiväinen. No, eipä suinkaan tuosta juuri henki lähtene, jos niin onkin. Mitähän jos menisin nyt häntä vastaan? Sattui näet jo olemaan se aika, jolloin hän läksi konttoorista.
Eikä sentään, olkoon oloillaan ja pitäköön konttoristinsa. Heittäännyin sohvalle ja katselin lampun savun mustaamaa paikkaa pöydän kohdalle katossa, joka näytti olevan kuin musta pilvi vaalean viattomuuden taivaalla, ja surullisesti hyräilin: