—Vai niin.
—Siellä opin minäkin kauniimpaa suomea. Ne puhuvat hyvin soinnukasta kieltä siinä ympärillä. Ja miellyttävää, hauskaa kansaa.
—Kun ei vaan ajanpitkään tulisi yksitoikkoiseksi.
—Ei, kun me innolla ryhdymme työskentelemään, niin kyllä aika kuluu. Kalle perustaa lauluseuran, jonka me koetamme saada hyvään kuntoon. Siellä on paljo nuorta väkeä. Sitten me puuhaamme kaikenlaista, arpajaisia, kansanjuhlia … voi, ei siellä ollenkaan tule yksitoikkoista.
En minäkään sitä todella epäillyt. Hänessä on sisältöä! Minä huo'ahdin syvään. Samassa kuvautui Selma eteeni. Voi miksi minä olen juuri häntä rakastanut. Onhan se nyt ohi, vaan sittenkin…
—Sitten tekin tulette käymään meillä, eikö niin?
Minä hyrähdin jotain vastaukseksi.
—Miksi sinä olet niin synkällä mielellä?
—En minä ole, en miksikään. Minulla vaan ei ole aikaa kauemmin viipyä.
Hyvästi.
—Ja katsot minua noin säälien. Sanohan nyt, mikä sinua vaivaa?