"Ei suinkaan, ei suinkaan", sanoi kauppias ja meni toiseen huoneesen.
Hyvin pian tuli kauppias takaisin, puettuna sievään pikku turkkiin ja karvalakkiin. Silloin lähdettiin puodista ulos ja astuttiin vähän matkaa kapeata, väärää katua, kauppias edellä ja Taavetti perässä, siksi kunnes tultiin erään talon portille, jonka päällä oli suuri kyltti ja siinä erinomaisen suuri satulan kuva kaikkine hihnoineen ja solkineen. Siitä portista he nyt sisään astuivat ja menivät matalaan puurakennukseen pihan laidassa. He astuivat ovesta sisälle isonlaiseen huoneesen.
Täällä seisoi leikkauspöydän ääressä vanha mies. Hänen kokoonkyyristynyt vartalonsa ja harmaa, osaksi poiskarissut tukkansa osoitti, että hänellä oli ollut kylliksi tehtävää ajan monivaiheisessa taistelossa. Lähemmin miestä tarkastaen, pian selvisi että hänellä oli nuoruutensa kukoistuksen päivinä ollut paljon voimaa.
Vieraiden sisään tullessa kääntyi ukko kohteliaasti tulijoihin päin ja hymyillen odotti mitä he lausuisivat.
"Hyvää iltaa, mestari! Minä tuon teille uuden apulaisen", sanoi kauppias, samalla puristaen mestaria kädestä.
"Jumala antakoon! Mistä patruuni sitä apulaista tuopi?"
"Hän on maalta, arvatenkin maan satulamaakarin poika, ja luulen että hän haluaisi täällä oppiansa lisätä."
"Kiitoksia tarjouksestanne, herra patruuni! Mutta minulla ei ole tällä hetkellä työ-sijaa, on näettekö kaikki istuinpaikat täydet."
"No, siitä vähän väliä on, tottahan nuorelle miehelle jossakin sen verran sijaa on, ja hyvä sopuhan sitä toista antaa. Älkää nyt aivan kieltävää vastausta antako."
"No, onhan se niinkin", sanoi mestari hymyillen ja katsellen Taavettia päästä jalkoihin asti. Hän otti lasisilmät nenältään ja laski ne pöydällensä, istahti ja sanoi toisillekin: