"Kyllä se on aivan paikallaan, kuten sanoitkin", arveli ensimmäinen ja molemmat jatkoivat sitten äänetönnä työtänsä.
Vähät piti Taavetti sillä väliä, miksi häntä sanottiin. Se oli hänen mielestänsä sama, olipa tuota jätkä vai moukka, kunhan vaan koetti tehdä tehtävänsä kunnollisesti. Siinä tarkoituksessa hän katseli hyvin tarkasti kuinka työtä tehtiin. Vähän ristiriidassa oli hänen ajatuksensa siinä istuessa, oliko satulamaakarin työ yhtä etevää kuin esimerkiksi sepän; siihen ei hän kumminkaan omista ajatuksistansa saanut selvää vastausta. Viimein juolahti hänen mieleensä kysyä mestarilta lupaa mennä ulos kävelemään. Hän meni mestarin luo ja pyysi saada käydä vähän kaupungilla, vaikka hän oli matkustuksesta kyllin väsynyt,
"Mene vaan, älä kumminkaan ole kauvan, illallisen aika tulee pian", lausui mestari.
Taavetti meni ja käveli pitkin kapeata, mutkaista katua alas rantaan. Täällä tunsi hän että oli tehnyt jotakin, jota ehkä lähimmässä tulevaisuudessa tulisi katumaan. Hän tunsi tehneensä jotenkin ajattelemattomasti, lähtiessään kodistansa, jossa olisi voinut kyllä elää. "No", johdatti hän mieleensä, "teinhän sen sisarteni tähden. Enkö heille kaikkia jakanut, mitä omistin?" Hän tunsi kovan koti-ikävän ja Leena se erinomaisesti nyt tuossa jäätyneessä rannassa seisoessa muistui hänen mieleensä. Melkeempä tunsi hän omantunnon soimausta, että oli hänen niin vähin pakinoin jättänyt. Raitis koillistuuli hajoitti kuitenkin hänen mielenliikutustansa ja vähän rauhallisempana kääntyi hän mestarinsa asuntoon.
Täällä oltiin juuri rupeamassa illalliselle. Kisällit söivät kamarissa ja pojat kyökissä. Taavetti sai ottaa sijansa poikien seurassa. Näyttipä tuossa ruokaa olevan, vaikka ei aivan samanlaista kuin hänen kotiseurakunnassansa. Mutta maassa maan tavalla, niin ajatteli Taavettikin ja koetti syödä, vaikka ei yhtä aikaa tahtonut häneen mahtua ruoka ja koti-ikävä. Ja niin hän vähän haukattuansa siirtyi pois pöydän luota.
Illallisen jälkeen tehtiin vielä joku aika työtä, sillä välin kuin pienin oppipoika valmisteli vuoteita. Työstä lakattua istuskelivat sällit haikuja vedellen; muutamat oppipojat toistensa kanssa kisailivat ja voimistelivat, muutamat kirjoittivat tai laskivat kivitaululle. Taavettikin katseli tuota kirjoitusta ja luvunlaskua ja sanoi:
"Johan se tulee koko lailla sievää kirjoitusta! Saatteko täällä käydä koulua?"
"Kyllähän täällä saapi sunnuntaikoulua käydä, vaan ei siellä paljon opi, eikä siellä ole suuret vaatimukset", arveli poika, nimeltään Jaakko.
Taavetin silmät kiilsivät ilosta, kun kuuli saavan kaupungissa kouluakin käydä. Nyt hän mielessään päätti olla täällä kumminkin niin kauvan, että edes oppisi hyvästi kirjoittamaan ja lukua laskemaan.
Vitkaan, mutta vihdoin viimeinkin pantiin levolle. Taavetti valvoi kauvan vuoteellansa, ennen kuin uni hänen silmänsä sulki. Unessaan oli hän kulkevinansa outoja tuntemattomia maita, kävipä hyvin hämärästi kotiseurakunnassaankin ja uneksui jotakin sieltä kuin sumun seasta. Hän heräsi aamulla hyvään aikaan, nousi vuoteeltaan, puki päällensä ja istui tuolilleen. Pian sen jälkeen nousivat kaikki toisetkin ylös ja asettuivat kukin paikallensa.