Ja sinä, joka olit niin kylmä ja hiljainen,
sinä tunnet nyt itsesi levottomaksi, —
kasvoillasi on outo huume
ja sinä olet punainen ja tuoksuva —
Kuu onkin muuan Katri Valan mieluisimpia ja onnellisimpia aiheita.
Huhtikuun viimeisenä iltana se ylenee "kuin suuri, hämmästynyt kukka,
keltaisena ja raikkaana, ja jää helottamaan sinistä taivasta vasten".
"Nocturnen" kuusta taas valuu runoilijaan rauha, sillä onhan se, kuu
niin tuhannesti nähnyt
maan peittyvän kukkiin ja kuihtuvan,
ettei mikään sitä liikuta.
Ja se onkin hiljaisempi kuin mikään muu.
Ja "Tahitilaisen serenaadin" kuu on onnellinen: antaahan meri, joka lepää rannalla, sen suudella jäseniänsä! Silloin: Ah, "olisitpa sinä meri, armaani, ja minä onnellinen kuu!"
Katri Valan iltamaisemat, kuten koko hänen luonnonlyriikkansa, on samanlaisen tyylittelevän väri-inspiratsionin kannattamaa kuin hänen satu- ja kauhukuvansa. Mutta tämä lyriikka on samalla subjektiivisten tuntojen hallitsemaa luonto muovautuu runoilijan kädessä ilmaisemaan hänen ankaraa elämänpakkoaan. Ja juuri Katri Valan luonnonrunoissa soinnahtaa hänen persoonallinen sävynsä herkimmin lyyrillisenä. Se puhkeaa esiin hänen kirkkaana hartautenaan ensi lumen elämyksen edellä (runo "Ensi lumi" on julkaistu antologiassa "Nuoret runoilijat"). Se sanelee runon "Talviaurinko" loppusäkeistön. Runoilija näkee sädehtivän talvimaiseman kylmän, kirkkaan ajatuksen vallitsemana Jumalan huoneena, Jumalan, joka tuomitsee kaukana taivaitten takana ja on niiden jumala, joiden sydän on kuin kovaa ja kirkasta valkoista timanttia.
Katson arkana tämän temppelin ovelta, aistimeni sairaina valkeudesta ja pakenen majani hämärään itkemään aurinkoa, kesän huumaavaa aurinkoa ja lempeää Jumalaa, joka suutelee silmuja astellessaan kesäöinä moniväristen tuoksujen keskellä — —
Ja kokonaisena Katri Vala pukee elämäntuntonsa runoon "Maa". Tähän runoon kuin huipentuu Katri Valan tapa katsoa maailmaa ja elämää kaukaisena yhteytenä, suurin, yksinkertaisin ääriviivoin. Enkeli katselee alas maahan ja näkee, kuinka siellä kukoistaa ja kypsyy, viheriöi ja kellastuu luonto, ja "äänettömät hiutaleet peittävät elämän jäljet". Ja kaiken keskellä elää ihminen —
Ja itkua oli enemmän kuin naurua ja vihaa enemmän kuin rakkautta. Mutta Maa säteili ihmeellistä kauneutta. Suurten, koskemattomien metsien näkymättömistä kukista nousi värisevä tuoksu, jonka keskeltä huomaamattoman rakkauden teot ylenivät kuihtumattomina kuningasliljoina, ja itku helisi kauniimmin kuin nauru.
Ja enkeli ikävöi pois ylhäisestä avaruudestaan, ikävöi olla maan itkevä, naurava, kukkiva, kuoleva tomuhiukkanen.
Katri Valan oma uskontunnustus sisältyy runon viimeisiin riveihin. Hän ei suinkaan tahtoisi vaihtaa osaa kaukana avaruudessa ikävöivän valkoisen enkelin kanssa, sillä hän rakastaa elämää. Hänen runonsa kuitenkin ovat eristetyn hiljaisuuden synnyttämiä ja siksi niissä sittenkin on niin vähän varsinaista elämistä. Runoilijatar kärsiikin yksinäisyydestään ja tuntee, kuinka ikävä kylmänä käärmeenä tunkee suunsa hänen sydämeensä. — Hän kaipaa, kaipaa väkevää elämää, ei tasaista ja pitkää vuosien sarjaa, vaan "vain yötä ja päivää, korkeana tulipatsaana". Kuten jokainen nuori ihminen ja väkeväsieluinen ihminen, kuten niin moni, joka runoilijana on saanut tämän kaipuunsa säkeillä ilmaistuksi. Mutta kun hän joutuu ihmisten pariin, hän huomaa heidät pieniksi. Ja hän palaa takaisin erämaahan: