Jumalani, virtahan on täynnä lauttoja!
Uusia sukeltaa esiin loppumattomasti!
Jokaisella on ihmisolento.
Harvat huutavat.
Jotkut itkevät hiljaa.
Useat nauravat.
Joka hetki putoaa joku.
Jokainen säe on liikkumaton, ja jokaisen säkeen välillä on paussi. Ja pausseissaan runo liikkuu. Eihän voi tätä runoa lukiessaan olla ajattelematta, minkä uudenlaisen, houkutelevan lausuntatehtävän tämä runo ja monet muut Katri Valan runot kaikessa soinnuttomuudessaan tarjoaisivat. Niiden tahallisen yksinkertaiset sanat ovat imeneet itseensä asiasisällyksen kovan, paljaan ytimen. Nyt saa lausuja — ja hänen täytyy — panna niihin koko asioiden "ruumis", väri, tunnelma. Ja elää paussien sisältämät sielulliset liikahdukset. Tehtävä tarjoaa ja vaatii. Se on lähempänä absoluuttista esittävää taidetta kuin kaikkensa ilmaisevan runon tulkinta.
Kuten kauhukuvissa, vallitsee Katri Valan runoissa yleensäkin pelottava hiljaisuus, johon äkkiä viiruna singahtaa jokin ääni tai liikahdus. "Nocturnen" yömaisemassa, jossa kuun hohde lepattaen päilyy vedessä "kuin kynttilänliekki kylmässä huoneessa", alkaa äkkiä tapahtuma:
Editseni liukuu tumma, notkea varjo — harmaa kissa kulkee yli pihanurmikon metsästämään nukkuvia lintuja kuunpaisteisista, pehmeistä pesistään. Sen tietä valaisevat leiniköt pienin, himmein soihduin.
Värisevä huuto leikkaa hiljaisuuden kultaiseen veteen on uinut musta, huikaistunut lintu!
Katri Vala jättää pois pienen ja epäoleellisen. Hänen maailmassaan asuvat yö, aurinko, elämä, kuolema. Kaikki on aavemaisen koristeellista: kukka aukeaa, pisara putoaa, väri puhuu. Värit, tummat, väkevät, kylläiset tai viiltävät, jyrkkine ääriviivoineen ovat Katri Valan kuvina. Nämä kuvat on luonut mielikuvitus, joka maalaa syövyttäen, ja tunne, joka keskittävässä, eliminoivassa laadussaan on melkein älyä, täsmällistä ja kovaa.
Katri Valan keskitys on koristeellista tyylittelyä. Tämän koristeellisuuden kanssa on sopusoinnussa mielikuvituksen, eksoottinen pyrkimys. Katri Vala rakastaa niitä maita, joita Pierre Loti on rakastanut, ja hän hurmaantuu niistä väreistä ja kukista, jotka ovat tuottaneet Baudelairelle hurmion. Hän kirjoittaa "Tahitilaisen serenaadin" ja "Etiopialaisen fantasian" ja uneksii "Taj Mahalista", ihanasta temppelistä, jonka intialainen ruhtinas muinoin on rakentanut pienen suloisen rakastettunsa muistoksi. Tämä väriloistoinen tropiikki on yhtä pyörryttävän etäällä kuin kauhukuvat ovat kaukana todellisuuden rajalta, ja sen ilmaan patoutunut jännitys on yhtä kuuma kuin on kauhukuvien jännitys täynnä kammoa. Toisinaan tropiikki elää vilkkaamminkin, kuten esim. runossa "Punainen kuu", joka on merkillinen huumorin ja eksoottisuuden yhtymä ja jonka huumori on Katri Valalle harvinainen, ja vapauttava.
Oi kuu, kuinka sinä olet punainen!
Missä sinä olet ollut, mitä sinä olet tehnyt?
Niin hiljaisesti hiivit esiin puitten takaa
kasvoillasi outo huume.
Aaa — sinä tulet kaukaisesta maasta, jossa ihanat ihmiset juhlivat, jossa ilman täytti särkyväin hedelmäin lemu ja nauru ja paljaitten ruumiitten välkyntä paisteessasi ja varisevat, suuret kukkalehdet.
Ja sinä istuit juhlivien keskelle ja sinä juovuit ihanasta palmuviinistä, ja nauravat nuoret naiset pusersivat punaisten kukkain ja hedelmäin mehun sinun kasvoillesi. Ah, sinä näet vielä ruskeat, hennot sormet ja hehkuvat pisarat niitten lomissa.