KESÄN SATU.
Kuten Vuorela, luo Antero Kajantokin lähellä luontoa. Mutta kun luontoon Vuorelalla kätkeytyy värjyvää mystiikkaa, monia salaperäisiä ääniä ja tuntoja, tavoittaa Kajanto vain pinnan, auringon kirkkauden ja heleät värit. Vuorelan sielukkuus häneltä puuttuu — hänen runojensa sisällön laita on suunnilleen samoin kuin Zornin taulujen. Mutta Kajannolla on ilmeisesti synnynnäinen, hersyvä soinuttelukyky, hänen voimansa ja vaaransa. Hänen poljento-mielikuvituksensa on ehtymätön löydöissään. Esim. tähän tapaan (runosta "Kesän satu"):
Tulin tuttuna polulle… lemu lennähti vastaan; vilahti vihreän välistä siipi raksavan rastaan.
Tärähti tantereen murea multa, pyrähti lentohon lempeä nauru immen ihalan suusta. — —
Huolimatta siitä, että Kajanto on kirjoittanut suhteellisen paljon Nuoreen Voimaan, saanut painosta yhden kokoelman ("Valkeat tunnit", 1923) ja viimeistelee toista, on hänestä vaikea toistaiseksi todeta muuta kuin hänen helkähtelytaitonsa, ja hänen vilkas, usein hauskan kekseliäs esineellinen havaintokykynsä. Kajantokin näyttää paraikaa olevan pyrkimässä kuvailevasta laulajasta subjektiivisemmaksi lyyrikoksi. Olisi hänen runoilleen onnellista, ja välttämätöntäkin että hänen luontaisiin lahjoihinsa liittyisi sisäisempi havaintokyky sekä kiinteys jonkinlaisena älyllisenä ryhtinä. Että jonkinmoinen yhtenäinen maailmankatsomuskin alkaisi hahmottua, näköpiirin syventyvästi kasvaessa.
TAJ MAHAL.
Onhan niin monenlaista ulkoapäinkin lähtevää kuvailua. Runoilija voi katsellessaan olevaistä nähdä sen kirkasvärisenä moninaisuutena, välittömästi silmiin hypähtelevänä, rauhattomasti leikkivänä, kuten Kajanto. Ja ilmaista sen välähtelevinä kuvasarjoina. Taikka olevaisuus voi kohota hänen silmiensä eteen jyrkin ääriviivoin, kiinteäksi pakotettuna, silmiin syöpyvänä, liikkumattomana. Kuten se kohoaa Katri Valan näköpiiriin. Ja hän ilmaisee sen kummallisen mykästi kajahtavin rytmein.
Katri Vala, joka tiukan rajoitetusti toteuttaa omaa laatuansa, on merkillinen, kirpeä pisara koko suomalaisen lyriikan kuohussa. Hän istuu erakkomajassaan ja uneksii jäykästi tuijottavin silmin ankaran koristeellisia unelmiaan. Ne ovat useimmiten kaukaisia näkyjä, joilla ei ole muuta aikaa kuin päivä tai yö, ja joiden paikallinen todellisuus on määräämätön.
Hänelle on tuttu kauhu. Mielipuoli herättää hänet ja kuljettaa hänet muassaan kuunvaloiseen saliin, johon tunkeutuu lahoavien lehtien lemu. Mielipuoli puhuu, hänen lauseensa ovat täynnä jäätävää, mieletöntä kammoa: kaikki tulee maaksi, kaikki jäsenesi, kapeat sormesi, punainen suusi, kaikki ovat kohta mustaa, viileätä maata. Hän pakenee, mutta mieletön ääni ilkkuu hänen takanaan: "Kuolet, kuolet, kuolet!" Taikka hän näkee kuolleen makaavan lammen pohjalla, hymyillen ilkeästi. Eikä hän voi liikahtaa, voimattomana kauhusta. Silloin kuollut lintu putoaa hänen kasvoilleen, hän ryömii parahtaen pois, ja "aivan lähellä nauroi kuollut kovasti". Taikka tulee uusi kaamea kangastus: "Virta".
Vahva musta virta,
sillä pieni lautta
ja ihmisolento.
Näen vain kädet.
Ne ovat kouristuneet puuhun.
Ne ovat kellertävät ja epätoivoiset.
Virta putoaa kuiluun.
Taivas yllä on kuin suuri, kuollut, pilkallinen silmä.