Tämä uusi lyriikka hapuilee muotoaan Nuoren Voiman sivuilla kymmenluvun vaihteessa ja sitä lähinnä edeltävinä vuosina. Varsinaiset nuorvoimalaiset lyyrikot ovat näet niin nuoria, että heidän ensimmäiset runolliset sepitelmänsä saavat lehdessä painopuvun vasta vallankumouksen ja vapaussodan vuosina. Voimme näin saada heidän esiintymisellensä valtavan aikakehyksenkin; he ovat itsenäisyyden ajan runoilijoita. Tämä kehys on kuitenkin vielä liian komea ja raskas nuorvoimalaisten täyttää — eiväthän heidän panoksensa vielä ole täyteen mittaansa kasvaneet. Ja tämähän onkin pulma: onko meidän kymmenlukumme synnyttävä niiden kehysten täyttäjää, ja jos synnyttää, mikä on silloin oleva nuorvoimalaisten arpa?
* * * * *
Niiden Nuoren Voiman lyyrikkojen nimet, joita seuraavassa aion käsitellä, ovat: Einari Vuorela, Antero Kajanto, Katri Vala, Elina Vaara, Lauri Viljanen ja Uuno Kailas.
KEVÄTHARTAUS.
Einari Vuorela on nuorvoimalaisista runoniekoista vanhin sekä henkilön että runoilijan iältään. Oikeastaan hän tuskin runoilijana onkaan varsinainen Nuoren Voiman kasvatti; runojaan hän julkaisee lehdessä vuosina 1920-22, vasta esikoiskokoelmansa ilmestymisen jälkeen. Mutta eräänlaisena uudemman lyriikan tyypillisluontoisena laulajana tämä Nuoren Voiman Liiton jäsen, josta kulkee liittymäkohta johonkuhun hänen liittonsa nuorempaan runoniekkaan, on sopiva alku- ja taustahahmo seuraavalle tarkastelulle.
Vuorelan erikoislaatu — hänhän on julkaissut kolme runokirjaa ja yhden suorasanaisen teoksen — on jo tunnettu ja myös tunnustettu. Hän on välitön tunnelmalyyrikko, soitin, jonka välityksellä luonto puhuu. Hänen säkeensä elävät ennen muuta kielen ja rytmin ilosta; hänen daktyylinsä kuvailevat ihmeen tuoreesti ja heleästi. Kuinka "aineen painosta" vapaa onkaan runo "Prinsessa ja trubaduuri":
Tule ikkunan taa, tule varpaillas, lyö ruutuhun höyhenellä! Minä kuuntelen, minä kuuntelen käsi väristen sydämellä.
Riemullisen kepeästi hän piirtää kevättunnelmansa. Ulkona nuoret tuulet, kirkkaat pilvet, räystään pillitys. Tuvassa ilakointi, siellä "kevät kehissä kieppuu, kapuelee kangaspuilla", siellä on kuin olisi "seinän raot rahoja täynnä, hyllyt helliä sanoja, kellokaapissa käkiä." Vuorela on ennen muuta kuvailija, helakoitten kesätuokioiden, mutta myös aavistelevien tuntojen laulaja. Ja pelkkä musikaalinen tekijä saattaa olla niin voimakas, että yksin "sanan ja kuvan mahti" ei riitä antamaan ryhtiä hänen suorasanaisille runoilleen.
Vuorela on itsetiedoton, toisinaan epäkiinteäkin, mutta hänen lyyrillinen mielikuvituksensa voi joskus onnellisena hetkenä synnyttää sellaisen muotovalmiin, herkän balladin kuin "Kaivotiellä", mikä alkuaan Nuoressa Voimassa julkaistu runo on ansiosta jo kotiutunut antologiaan ja lausuntaohjelmiin. Taikka toisaalta "Satu mustasta härästä" yöstä, joka vihapäisenä eläimenä työntyy viidakosta esiin, ahtaen kitaansa oliot ja paikat, kunnes aamunkoitto sen suistaa hengettömäksi. Päivällä ei yöllisestä kamppauksesta näy jälkeäkään. Mutta ilkeä aavistus puhuu: "Riihen alla vain kuin musta vuota; saunan alla saattaa olla sarvet."
Jälkimmäinen runo ei ole vielä miksikään helmeksi hioutunut, kuten on esim. jo kiinteä, samalla kuitenkin hienovarainen ja aito vuorelamainen _kauhu_kuva. "Metsä", samassa kokoelmassa. Härän sadussa vain ilmaiseiksen runoilijalle luonteenomainen ulkoapäin herätteensä saava mielikuvitus. Mutta tämä runo on myöskin luonteenomainen sille murroskaudelle, jota Vuorela viime joulun runokirjassaan "Yön kasvot" elää. Hänen auringonvaloisen tuotantonsa lyyrilliset alkuhetteet näyttävät paraikaa pahasti möyriytyvän. (Runot "Hiisi" ja "Pahan pauloissa" ovat sekä nimeltään että sisällöltään kuvaavia). Runoilija on alkanut epäillä entisiä jumaliaan, repiytynyt irti tähänastisista tunteistaan ja tunnelmistaan ja haparoi nyt tuskassa ja pimeydessä. Kun hän on tästä ristitulesta selviytynyt, versovat varmaankin hänen runoudessaan esiin voimakkaammin henkilökohtaiset tunnot. Ehkä alkaa soitin jo saada itsetarkoituksensa.