"Mut jos ma yli kukkien kauden viipyisin
ja vaahteroissa väikkyy jo kulta,
niin juoksi hurme hiekkahan ristiritarin,
haaveensa nieli armoton multa."
"On tullut syksy viileessä siunauksessaan,
ja kukkaset on kuolleet jo ammoin.
Mut vaahteratpa muhkeina juhlaviitoissaan
miks yli muurin katsovat kammoin?"
"Ah, kaikki kullat, purppurat parmahille maan
nyt kavalan ja mustan saavat entää!"
Ja neito nuori itkevi painaen poveaan.
Syyslebdet itätuulessa lentää.
192l.
NUOREN VOIMAN LYYRIKOITA.
Elsa Enäjärvi.
Ystäväni! Tilille Sinut oikeastaan pitäisi vetää, senkin veitikka, tilille, jollei Sinulla sentään, Jumala paratkoon, olisi viattomuutesi anteeksiantoa takanasi. Tiedänhän minä, että Sinä sulassa hyväätarkoittavaisuudessa teit ehdotuksesi, toivotit "Tulenkantajiin" kirjoitusta Nuoren Voiman runoilijoista eikä muusta. Ja onhan semmoinen aihe tässä albumissa toki vallan paikallaan. Luulithan Sinä sitäpaitsi sillä tarjouksella palvelevasi paitsi yleisöä ja minua, itse runoilijoitakin. Niin uneksit, mutta luuletko, että me heitä tällä teolla tyydytämme? Vielä mitä! Ja tajuatko edes oman asemamme kieroudenkaan? Etkö huomaa, että esitämme jännittävää nuorallatanssia, katsojakuntana se mainittu yleisö ja toisella puolen itse rakkaat runoniekkamme. Käsitätkö, kuinka vähäiset mahdollisuutemme ovat? Etkö havaitse, että allamme on vain hienonhieno rihma, sellainen heiveröinen säie, olematon kuin paradoksin ajatus; vallan liukas luiskauttamaan jalan, yhtä nopsa katkeamaan olemattomaksi. Havaitsethan, että mahdollisuutemme luoda ikuisesti paikkansa pitävä kuva vain yhden kokoelman kirjoittaneesta runoilijasta, jolla vielä on toivonsa vuodet edessään, ovat täsmälleen yhtä suuret kuin on nuorten jalkapohjaimme herkkyys tunnustella silkkisäikeen laatu ja pingoituspaikka ja kuin on ruumiimme tasapainon hallitsemiskyky näin lievällä pohjalla. Näethän, että suurin mahdollisuutemme kerta kaikkiaan on pudota ja taittaa niskamme! Ja onpa vainenkin meidän oltava silmä kovana, ettemme edes yritäkään suorittaa ohjelmaamme sellaisen langan varassa, joka ei kannata mitään esitystä ollenkaan. Aavistathan, että jälkimmäisessä tapauksessa kuperkeikkamme saisi osakseen yleisön ilkamoinnin, edellisessä taas, jos säie kestää, mutta sen olemuksen harhaan tunnustelemme, meidän häränpyllyämme seuraa runoilijoitten raivoisa ilkku. Häpeän paikka! Totisesti, veljeni, muurahaispesään olemme käpälämme pistäneet!
Ja kuitenkin olen Sinulle kiitollinen tästä aiheesta. Ahdistuksenkin keskelle on silloin tällöin välähtänyt pieni riemun pilke, joka on tehnyt mieleni sovinnolliseksi. Objektini sinänsä, asian vain kuvailevasti ottaen, ovat minulle läheisiä ja kiintoisia — "nuorten äänenä"! Ja olenpa ollut huomaavinani tarkastelemieni "säikeiden" joukossa moniaan kestävän kuidun, jolla tuntoni väittää olevan jalostumisen tulevaisuuden edessään. Ja silloin olen vain siunannut niitä keskustelumme harkitsemattomuuden hetkiä, jolloin näimme tehtävän myönteiset ja iloiset puolet, emmekä paljon punninneet mahdollisuuksiemme iäisyysarvoja. Tässä mielessä annan Sinulle anteeksi näiden syyskuun päivien kulun ja lähden mielihyvän vireessä, juuri pikkuriikkisen jännittyneenä, näyttelemään "säikeitäni" ja yrittämään niiden varassa teikaroida niin hyvin kuin taidan.
AIKA.
Nuorvoimalainen lyriikka 20-luvun lyriikkaa. — Nuoren Voiman palstat ovat sen luonnoskirjana. Nuori Voima on aina sisältänyt runsaanlaisesti lyriikkaa, ja vielä enemmän lienee posti sille tarjonnut — eläähän lehden lukijakunta lyyrillisen _kirjoittamis_halun hereintä aikaa. Vain rajoitettu valio-osa tämän Nuoren Voiman taimitarhan versoja on sitten kauneudellaan, elin- ja kukoistusvoimallaan ollut mahdollinen siirtymään ankarampaan maaperään. Heidän tunnoistaan saa laatunsa nuori lyriikka.