"Viivi Sofia Sievä Ahjo ja Kalle Mikko Kankainen!"
Ja hän näki naisen, morsiamensa: hirveän ruman ja kammoittavan kuin painajaisunen utuhahmo. Silloin hän puhkesi vihlovaan huutoon.
"Te olette hulluja kaikki… ja minä en mene naimisiin… ennemmin sitten kuolema ja… ja… ja…"
Hän koetti huutaa tarmonsa takaa, mutta vain heikkoa kähinää enää kuului, aivan kuin joku olisi kuristanut häntä kurkusta.
Kaikki pimeni hänen silmistään ja jostakin kaukaisuudesta, äärettömyydestä, kaikui kuin kirkonkellojen soittoa… se muuttui yhä kovemmaksi, terävämmäksi… nyt se oli kuin herätyskello… Kalle Kankainen läähätti, tempoili ja — heräsi.