"Olisiko se mahdollista! Ettekö te sitten olekaan hullu?"
"Minäkö", sanoi pankinjohtaja. "Mikä ajatus! En suinkaan. Eikä tämä untakaan ole, vai mitä konstaapeli?"
"Eipä luulis", vastasi tämä hymyillen houreita ja unennäköjä poistavalla tavalla.
"Nyt Sjöroosin niitylle!"
Ja he taluttivat Kankaisen pois. Loppunäytös meni peloittavalla nopeudella. Kankainen oli kokonaan murtunut. Hän ei jaksanut vastustaa, ei huutaa, ei itkeä, hän oli sielullisesti ja ruumiillisesti särkynyt ja masentunut, maahan lyöty, poikki tallattu, tuskan mykistämä, "pikemmin kuollut kuin elävä". Hän oli lyhyesti sanoen, kaikkea, mikä murheellista ja sydäntäsärkevää on. Hänen elämänsä draaman viimeinen näytös oli menossa järkyttävien tapahtumien ja onnettoman lopun merkeissä. Sillä hänen sydämensä ei kestäisi murtumatta, sen hän tunsi liiankin selvästi.
Sumuisilla, hämärtyneillä silmillään hän erotti ihmisjoukon, kuuli äänten sorinaa, puhetta, vastauksia ja toistoja.
"Nyt on teidän vuoronne", kähisi joku hänen korvaansa.
"Missä olemme?" hän mutisi.
"Sjöroosin niityllä, vihkimäpaikalla. Rohkeutta hetkinen!"
Sitten kuului selvä, kirkas ääni: