Silloin ohitseni vaeltais saattamana pilvenhattarain ehkä Hän, ken sieluni mun loi sellaiseksi, että siellä soi tuska, riemu, epätoivo, autuus rinnakkain.

Varjo pyhä ylitseni lankeais — — — — —

Palaa taivaan lamppu, kullankirkas kuu.

Olen pysähtynyt näiden runojen pariin, jotka ovat luonteenomaisinta Elina Vaaraa. Eräissä rakkauslauluissaan Elina Vaara myös välittömällä, kirkkaan suloisella ilmaisullaan tapaa aidon sävelen. Mutta eksoottiset ranskalaisnimiset runonsa hän sittenkin huoletta voi sisällöltään jättää runoilijasisarensa Katri Valan haltuun — ranskalainen nimitysvimma taas häviää itsestään silloin, kun kirjailijamme lopulta tajuavat omankin kielemme ja kirjallisuutemme jo vähitellen kasvaneen kapaloistaan.

Vaikka Vaara moniaissa varhemmissa runoissaan yrittää tulkita suorastaan aatteellista intomieltä, on hänellä ennen muuta tunne runollisesti voittoisa ajatuksen rinnalla. Hänen erikoislaatunsa on hänen runojensa arka, käsinkoskematon tenho, joka ympäröi hänen runoilijaolemuksensa jonkinmoisella "lumotun prinsessan" tunnelmalla.

Jos lyriikan pääominaisuudeksi merkitään aineettomuus, on Elina Vaara
Nuoren Voiman runoilijoiden puhdasverisin lyyrikko.

AURINGON PURJEET.

Lauri Viljanen asettaa itselleen syvemmän ja laajemman päämäärän kuin kukaan edellisistä. Hän ei tyydy Vuorelan ja Kajannon laulavaan välittömyyteen, Valan kuvaloistoon eikä Vaaran uneksivaan lyyrillisyyteen; hän pyrkii luomaan itselleen yhtenäisen käsityksen olevaisen laadusta ja tarkoituksesta, maailmankatsomuksen. (Sellaisesta tuskin vielä voi puhua kellään edellisistä lyyrikoista). Hänen kamppailuaan tämän pulman kanssa valaisevat hänen tilitysluontoiset runoaiheensa: "Lentävä Hollantilainen", "Prometheus", "Isänmaalle".

Kokoelmansa (Auringon purjeet, 1924) alkuosan sonetteihin Viljanen pukee väkevimmän elämäntuntonsa, sen onnellisen, kokoavan rauhantunnon, jonka ihminen saa lahjaksi silloin, kun hänen sydämensä kaiken repivän jokapäiväisyyden voittaen pääsee välittömästi tuntemaan sen suuren olevaisen läsnäolon, jonka ilmauksena on luonto, koko ääretön kaariviiva taivaan huikaisevasta sinestä aina mullan uumeniin. Tämän tunnon kannattajana on "Sonetti hyvyydelle" tosi ja aito, vaikkei taiteellisesti häikäisevä:

— —
Oi jumalainen Hyvyys, hymyssäsi
on kevättaivaan ikikuulas sini
ja mullan syvyys sinun povessas!