Sa niinkuin viileä ja hellä käsi
mun kosket polttavaisiin silmihini
ja tunnen olevani voimakas.
Sama tunto on myös jonakin onnellisena suvisena hetkenä antanut alkuinspiration runoon "Metsässä", joka Viljasen kokoelmaa selaillessa pysähdyttää lukijan tuoreella runollisuudellaan.
Vilpoisella ruohovuoteellain maata miehen joutilaan on hyvä. Yllä männynlatvain huojuvain huokaa tuulen tuutulaulu syvä.
Joskus tuokioksi havahdun,
raukeasti silmäluomet avaan.
Katson metsän täyteen riemuhan,
lintuun heleästi laulahtavaan.
Tuoksuvina havut huojuilee
valomeren lainehissa kylpein.
Hiljaa autuudesta vapisee
korkealla honganlatva ylpein.
Rannattomaan poutaterheneen
itse päivän punakehrä hukkuu!
Tunnit antaa kättä toisilleen.
Ruohikossa onnenpoika nukkuu.
Nuorvoimalaiset tuntevat lehdestään tämän runon varhaisemman ulkomuodon. Iloinen kokemus on nähdä tämän runon kehitys kohden valmiuttaan, rytmivaihdoksen ja keskittävän supistuksen tietä.
Toinen runo, joka rakkauslaulujen (Juhannuslaulu, Purjehtijat, Uolevin laulu Elinalle, Asepoika) ohella kuuluu Viljasen kokoelman parhaimpaan, on "Ensi lumi". Kaiken uudeksi luovan ensimmäisen lumen ja unhotuksen vastakohtana ja uhalla elää sydän ikuista unelmaansa ja iankaikkisesti pysyy myös ihmisen murhe. Ensi lumen kattamalla tiellä vaeltava kulkija näkee valojen syttyvän asumusten hämärään ja tuntee sanomattoman orpoutensa, mutta saa äkkiä selkeänä välähdyksenä, kuin ylhäältä päin katsoen, silmiensä eteen kuvan ihmishiukkasen tiestä halki maailmain:
Kuule, ääni ensi tiukuin kaikuu illan hämärään! Reki nopsaan ohi liukuin jättää miehen miettimään: kaukaa tieni tulla taitaa, kauemmas se vielä vie, kosk' en tunne pellon aitaa, kosk' on outo kotiin tie.
Tämän runon, jossa vavahduttava tunto pukeutuu herkkiin, koruttoman miehekkäisiin runollisiin symboleihin, asettaisin sangen korkealle, samalla kuin pidän sitä parhaana mitä Lauri Viljanen on kirjoittanut.