Lauri Viljasen miellyttävimpänä piirteenä on hänen hartautensa ja vakavuutensa. Hänen runokokoelmansa sisältää monta kaunista ajatusta. Ja hänen muototaitonsa on ihmeellisen sujuva. Mutta kuitenkin: Lauri Viljaselta puuttuu muodonantotaitoa! Hänen ajatuksensa on rohkea ja tuntonsa syvä, mutta on aiheita, joiden parissa häneltä puuttuu taiteilijan väkevä ilmaisukyky. Silloin syntyy runoja, jotka ovat kaunista korkeata tyyliä — Viljasen runokielen taito ei petä — mutta joiden ilmaisutavan väri on vanha ja liukuu siksi silmien ohi. (Lähinnä muistuttaa Viljanen sanonnassaan, samoin kuin ajatustavassaan Koskennientä). Taikka syntyy runoja, jotka ovat sanomattoman vaikeita lukea: tunto ja sitä ilmaiseva kuva eivät ole jaksaneet kutsua luokseen tavoittamiaan sanallisia ilmaisukeinoja. Monesti silloin on kiinteys tiessään: tulee hyppäyksiä runon sisäiseen rakenteeseen — runo on kuin sarja samalle paperille piirrettyjä luonnoksia mallin eri puolilta. ("Narkissos", "Uimari", "lsänmaalle".) Kaksi komponenttia, filosofia ja tunne, ovat Viljasella ylimalkaan vielä sisäisesti erossa; niiden yhdistys on vielä konstruktiivisuuden asteella, hapuillen kohti sulautumista — filosofisen tunnon ilmauksessa. Filosofinen tunto on ymmärtääkseni Viljasen lyyrillinen pyrkimys.
Ehkä Viljanen itsekin elää kipeänä tuntona kamppauksen sitä kuorta vastaan, joka muurina sulkee näkemyksen tavanomaisen ilmauksen mykkyyteen. Runon "Myrsky kuutamolla" voi paikoittain käsittää tälläkin tavoin:
Sisintään ei koskaan
sielus antaa voi,
syvin taisteloskaan
sydämiin ei soi.
Kylmät on elämän muurit.
Lauri Viljanen on Nuoren Voiman ryhmän esteettisesti koulituimpia henkiä. Hänen laatunsa nykyään on yhtä suuresti kriitikon kuin lyyrikon. Kääntääkö hän pyrkimyksensä kohden persoonallisemmaksi vapautunutta ilmaisutapaa lyyrikkona vaiko kirjallishistoriallista koulutusta, senhän vähitellen saanemme nähdä. Runojen edistys Nuoren Voiman vuosilta kokoelmaan saakka ei kiellä kehityskelpoisuutta edellisellä alalla; Viljasen sisäiset edellytykset: ymmärtävä vastaanottokyky, tunteen ja älyn viljelys sekä toisaalta hänen luonteva muototaitonsa ovat takeita jälkimmäiseen suuntaan.
NELJÄS ULOTTUVAISUUS.
Uuno Kailas on lyyrillinen mietiskelijä.
Hän pystyy kirjoittamaan hauskasti pelkästään kuvailevaa lyriikkaa, esim. "Kevät"- ja "Keskikesällä"-kuvauksensa, taikka hellekuvansa maalaispihan murkinalevolta. Mutta yleensä hän näkee asiat sisältä ulospäin. Hän on jo esikoiskokoelmassaan subjektiivinen lyyrikko, jolle tunto on tärkeämpi kuin kuva ja sisällys sanallista ilmaisua tähdellisempi.
Kailaan asteikko on laaja, aina lyyrillisestä kaihosta objektiivis-kyynilliseen elämäntarkasteluun.
Hän elää kaipauksen joko aktiivisena, Nuoren Hjalmarin kaipuuna kohden omia sankaritöitä, tai hän henkilöllistyttää sen leikitteleväksi, kultatukkaiseksi tyttölapseksi, joka tuhansin keinoin houkuttelee luokseen ja taas pakenee. Hänen kaipauksensa on pohjaltaan nuoren mielen tuskallista, kipeää kaipuuta pois elämästä, kohden unelman onnea ja rauhaa. Mutta sydämen osa on Midas-kohtalo: se ei saa lievitystä kaipauksen poltteeseen, vaikka se voikin kirkastaa kullaksi kaipauksen kyyneleen. Ja tämä kaipaus kasvaa mittasuhteissaan, se levittää siipensä yli olevaisuuden piirin. Se on silloin jo "neljäs ulottuvaisuus", joka voi toteuttaa toteuttamattomat, haltioitunut näkemys yli todellisuuden rajojen.
Tämän tunnon kannattama on kuulaan säteilevä "runo runosta" "Totuuden lähteellä" (julkaistu Ylioppilaslehdessä). Ja se saa myös ilmauksensa dionyysisessä runossa "Minä näen":