Näkysarjojen vaihtuva leikki. Ah, näin ei silmällä nähdä.
Sisempään, syvemmälle ja kauemmaksi ma nään.
Minä tiedän: nyt mieleni katsoo kuulevin, tuntevin silmin.
Näyt syntyvät, kuolevat silmässä itsessään.

On silmäni leili. Sen viinillä täytin. Ja viini on käynyt.
Ihanampana leilistä juon saman viinin nyt.
Oli poutaa ja pilviä, tuulta ja taivasta mielessä mulla.
Hedelmöittyvät nyt nämä siemenet kätketyt.

Näen mieleni unta, ah, kotkansiipistä unta, mi nousee
tomust' irti ja maasta ja myös ajan piiristä pois.
Salamalla se ratsastaa elon maallisen rannasta rantaan.
On kuin joka ihmisen silmäni tuntea vois.

Hedelmist' olen tiedon puun minä syönyt kai: tämä uusi
elontietoni siks yli parhaan tietoni käy.
Mato pieni on suurin. Ja köyhimmällä on enkelin kasvot.
Erämaissamme eikö nyt Jumalan askelet näy.

Näen: ihminen kirkastuu, hänet Jumalan veljeksi tunnen.
Ote kuoleman taittuu ja kuollehet käy elämään.
Minä nään: paratiisin portti on auki, on taivahat auki.
Joka kohtalon yllä mä sateenkaaria nään.

Tämän runoilijanäkemyksen, tämän "salattujen ihmeiden avaimen" avulla Kailas lähtee ratkaisemaan niitä kysymyksiä, joita turhaan kysytään, ja joille Kailas antaa seuraavan runollisen muodon: "Kenen on käsi, joka kerii? Miksi se kerii? Mistä, mistä lähtee valo, joka lankeaa ajan rihmalle? Ja miksi se sitä valaisee?" (Runo "Aika").

Uuno Kailaan esikoiskokoelma ei sisällä sovinnaisia runoja. Hänen pyrkimyksensä on pyrkimystä persoonallisuuteen, joka on tietoinen itsestään ja tajuinen ihmisen osastaan. Mutta ihminen näkee nälkää: sydämet kulkevat erillään, jäätyvät ja vaikenevat, jokainen sielu on yksin. Vain luonto ottaa ihmisen välittömän hellästi vastaan, kuin äiti ainoan lapsensa. Ja se opettaa hänelle hiljaisuuden viimeiset ihmeet. Sieltäkäsin löytyy tyydytys ja väkevä rauha, joka on sukua resignatiolle, mutta näennäisessä alistuvaisuudessaan on vain hallittua voimaa, joka juuri rauhallaan tuntee nöyryyttävänsä ajan ja elämän monihaaraisine pyrkimyksilleen. Tämän väkevän rauhan, oikeammin patoutuneen, määrätietoisen aktiivisuuden runoilija on saavuttanut kuljettuaan läpi kehitysvaiheen, jota runo "Nuoremmalleni" heijastaa:

— — — — Et tuntenut outoa väristystä,

joka kunkin ihmisen yllättää, sydänyönä varkahin hiipii rintaan, kun ihminen etsii eikä nää tien varrelle jäänyttä kallehintaan.

Käyt hetkessä vieraaks itselles
välähdyksenä sun oman sielus nähden.
Hätäläppänä lyö sinun sydämes
yön, tyhjyyden, elos turhan tähden.