Ole mies, veli. Muista: ankkurin kukin heittänyt on saman rannikon luona. Moni hukkui, mut moni voittikin, moni ihminen syntyi hetkenä tuona.
Kaikessa siljolaisuudessaan tämä runo on Kailaalle persoonallinen elämys.
Mutta Kailaan persoonallisuudesta hänen runouteensa kulkee vielä toinenkin tie.
Kailas saattaa tuntea elämän kipeästi, mutta hänellä on aina ollut hallussaan väkevä puolustusase sen tuskaa ja yksinäisyyttä vastaan: äly. Kailaan kypsyydessä on osuus juuri hänen älyllisellä ryhdillään. Mutta ehkä hän — herkkyydessään — käyttää terävää asettaan liiankin runsaasti. Hän suhtautuu ihmisiin ja elämään liiankin epäluuloisesti ja omaksuu mielellään pistosvalmiin puolustusasenteen silloinkin, kun se ei ole tarpeellinen, siten ihmisenä menettäen jotakin ja runoilijana päätyen satiiriin ja kyynillisyyteen. Kyky vapautuen kohota elämän narrimaisuuksien yläpuolelle, varsinainen huumorin kyky jää Kailaalle näin ollen jonkin harvinaisen, onnellisen tuokion varaan. Se on toistaiseksi päässyt värittämään vain hänen muutamia nokkelan realistisesti suoritettuja laatukuvauksiaan, (esim. "Sotatiellä" sarjan runot), jotka nekin puolestaan osoittavat Kailaan runoilijakyvyn liikkuvaisuutta. Myöskin kritiikissä on Kailaan äly osoittanut kaksiteräisyyttään: se antaa hänen osuvalle, ilmaisukykyiselle arvostelulleen toisinaan liiankin pistävän, sovittamattoman sävyn.
Olen edellisessä yrittänyt luoda kuvaa Kailaasta lähinnä hänen Nuoren Voiman vuosinaan ja esikoiskokoelmassaan. Kailaan sisäinen "karttapiirros" näiden runojen varassa on selkeä, miltei mekaaninen tehtävä; niin "paljaina" tulevat vielä tunnot ja ajatukset esiin. Mutta "Tuulen ja tähkän" jälkeen Kailas on ennen muuta kasvanut kuvan voimassa. — Se runopuu, joka Nuoressa Voimassa versoo ja "Tuulessa ja tähkässä" elää esikevättään, on nyt ehtimässä polttavampiin päiviin. Aurinko ulkoapäin ja oma sisäinen mullasta töytäävä voima vuorovaikutteina runko vahvenee ja verhoutuu lehvin ja värein. Entisen karunlaisen ilmauksen sijaan pukeutuu Kailaan miehekäs tapa katsoa olevaista kasvoista kasvoihin ja hänen arkojakin värähdyksiä tapaava herkkyytensä nyt väkeviin, suomalaisessa runoudessa ennen tuntemattomiin kuviin. Kailas on tässä kehitysvaiheessaan nähtävästi saanut herätteitä uudenaikaisesta keskieurooppalaisesta runoudesta, mutta ilmeisesti — tutkia tällaista asiaa on vielä varsin vaikea — ei kysymyksessä ole jäljittelevä suhde, vaan Kailaalle muodollisen vapautumisen tuottanut kosketus. Kailaan uusi ilmaisutapa on sopusoinnussa hänen entisen kehityksensä kanssa; hänen laatunsa on luonnostaan avoin ekspressionismin tyypillisesti inhimilliselle. Eikä uusi ilmaus raukea omaan komeuteensa, koska se on sisäisen jännityksen kannattamaa purkautumaa uusiin kuviin, uusiin rytmeihin.
Uuno Kailas on Nuoren Voiman runoilijoista kypsin. Hänen tuotantoonsa kätkeytyvät tällä hetkellä varmimmat lupaukset ja siihen kohdistuvat suurimmat toiveet.
SUHDE.
Uuno Kailas on kirjoittanut runon "Vanhoille", joka soveltuessaan uuden lyriikan ohjelmarunoksi soveltuu minkä tahansa uuden sukupolven henkiseksi kilveksi siinä kamppauksessa, joka aina hetkin, laimeampana tai kirpeämpänä syntyy nuorten ja vanhojen välille, ja joka oikeastaan on vain hyvä ja välttämätön luonnon pakko eikä muuta. Kailas tilittää runossaan ristiriidan, "nuorten" suhteen edeltäjiin, heidän kiitollisuudenvelkansa sekä toisaalta heidän tehtävänsä säkeistöin, jotka Kailaan kynässä ovat saaneet hänelle persoonallisen jännittyvän, puolustus- ja iskuvalmiin sävyn:
Emme säiky teitä: nuoret oomme, mutta teidän luunne kohta maatuu.
Kuinka säikkyisimme pelkkää varjoa, mi tiemme poikki kaatuu?
Emme vihaa teitä, työnne teitte, teitä työssänne me rakastamme.
Teidän sekä isienne työ on ruokamulta, mehu juurissamme.