Puistikossa poppelit
on tummat, korkeat.
Korkeammat vuoret vielä,
metsät tummemmat
silmänkantamattomina
aukee välillämme,
ja pilvistäkin yli maan
soi itku ikävämme!
Avaan hämyyn ikkunan
ja sisään tulvahtaa
poppelien lemua
niin unenhuumaavaa.
Olentooni lämpö virtaa
läsnäolos armaan,
niinkuin halki sumusään
ja sateen vihman harmaan
korvani mun valtimojes
sykkeen kuulla vois,
ja syömet yli yön ja eron
samaan rytmiin sois!
Lauri Viljanen.
SAARESSA
Arvi Kivimaa.
Aurinko on käännähtänyt korkeimpaan kohtaansa, katsellen sieltä tänne alas hiukan veltosti lekotellen, mutta kuitenkin täynnä hyvää hymyä. Minusta tuntuu, että se sädekimppu, joka osuu tähän kuumuutta pihahtelevalle rantakalliolle, on niinkuin käsi, pehmeä ja hyväileväinen, joka silittelee mielialan tyvenen onnelliseksi ja antaa koko ulkomaailman muistuttaa itsestään vain kuin keveän horroksen lävitse. Joku yksinäinen poutapilvi purjehtii taivaalla; tarkkailen sen lipovaa kulkua ja sinisenharmaata väriä, mutta kaikki tämäkin on väin kaukaista heijastelua minun ulkopuolellani. Nyt on päivä, täyteläisen onnellinen kesäpäivä eikä tätä tunnelmaa voi mikään muuttaa. Vallanpa pyrkii silmiä huikaisemaan järvi kimalluksessaan… Kas, jopa taas alkavat ahvenenköriläät tuolla luodon reunassa molskahtelunsa…
Onnenmaa on tämä saari, pienoinen paratiisi. Olenpa taas ties kuinka kauan paistatellut päivää tässä rantakalliolla, ja jossakin muistin rajamailla on silloin tällöin pilkahtanut tunto, että tuolla mäen takana ovat mansikat — mehevyyttään tihkuvat, sormenpäänkokoiset — täysin kypsät; pitäisipä tästä kierähtää niidenkin keskeen. Ja kun ei mansikka enää maita, silloin vene vesille ja tuonne luodon reunaan, jonne ei olekaan kuin pari vankkaa vetäisyä. Siinä ne kiertelevät tämän rannan muhkeimmat ahvenet; kun olet parisen minuuttia katsellut korkin liikahteluja, niin jopa onkin ongessa muhkea ahven, mustanvälkkyvä, kyrmyniska. Pari kun niitä mätkäiset pataan, eipä kaipaa yksi mies muuta päiväsekseen. —