Sellainen on täällä kesäisen päivän sisältö puolenpäivän kohdalta katsottuna. Aurinko ja tämä saari sen määräävät: ei ole muuta kuin ota vastaan, mitä niillä on antaa. Niin liittyy päivä toiseen, ja tällä hetkellä on vain yksi toivomus: että tämä hereästi liukuva päivien sarja vielä olisi pitkä.
* * * * *
Joskus iltapäivällä, jolloin auringon silmä jo on raukenemassa ja kesän tunto ikäänkuin verkkaisesti ohentumassa siitä, mitä se oli rehevimmillään ollessaan äsken puolipäivän aikaan, saapuu saareen vanha Kala-Tevus. Hänen pienoinen, sisältä ja ulkoa kiiltävänpuhdas torppansa seisoo rantakalliolla vajaan tunnin soutumatkan päässä tästä saaresta itään, ja tuo torppa on siinä paikallaan hiukan nenällään seisoessaan ikäänkuin tipahtanut linnunmuna, jonka minä ohikulkiessani aina pelkään särkyvän. Mutta eipä se vain ole särkynyt; se on kestänyt monet tuulet ja myrskyt ja katsellut päivittäin tämän Kala-Tevuksen yhtäjaksoisen muuttumatonta, kaikkia polveiluja ja mutkia vailla olevaa vaellusta. Sillä Tevus, mies muutoin reima ja rehti, ei poikkea säännöistään eikä myöskään pidä siitä, että tämä nykyinen maailma yrittää ottaa itselleen hiukan toisia säädöksiä kuin hän. "Yhtä plitsua se on homma sellainen", sanoo hän, korjaa nysäänsä, ruiskauttaa pitkän syljen ja jatkaa housujaan kohaisten: "Kyllä siitä sentään taitaa lutviutua säällinen koukkuilma."
Minä hiljaisesti virkistyn, kun näen ukon veneen nytkin tasaisesti lipovan saarta kohti. Oikeastaan tässä jo onkin ollut salainen juttutoverin ikävä, vaikkei sitä ole saanut itselleen tunnustettua. Aamu ja puolipäivä kyllä kuluvat omassa ajatuksettomassa, kasteisessa ihanuudessaan, mutta iltapäivällä, joka on jotenkuten arkisempi, aivoihin hiljalleen kasautunut ja siellä kyyröttelevä ajatusröykkiö alkaa kaivata purkajaansa. Eikä tähän sydänmaahan muuta juttutoveria nyt siekaisisikaan kuin vanhan Tevuksen; tuolta hän nyt lähestyykin, ja niin on taas somasti kuluva tämä iltapäivä…
Tänään on ukki tavannut käärmeen rantakallioltaan ja tappanut sen. Tämä seikka — näen sen selvästi — on nyt hänen ajatustensa keskipiste, ja hän tarinoikin tapahtuman julki joka yksityiskohtaa myöten. Silmissä tuttu, pirteä väike hän kysyy minulta, eivätkö käärmeet minua ole tällä saarella ahdistelleet.
— Eihän paha uskalla käydä pahempansa kimppuun, vastaan minä leikiksi lyöden.
Ukko herauttaa naurun niin että leukaparta tutisee ja yläleuan ainoa ruskea hammas roikottaa ulkopuolella huulten. Sitten hän jälleen yrittää asiallisemmaksi ja sanoo:
— Mitäs ne käärmeet täällä, mutta niissä helvetin paahteen maissa,
Intiinassa ja Ahriikassa…
— Joo, siellähän ne käärmeet rympsteeraavat. Ja minkäpäs niille sitten mahdat: kun peto on pari metriä pitkä, tynnyrin paksuinen ja kantaa sellaista kuorta yllään, että asekin siitä kimmahtaa takaisin kun pantsarista, ei siinä auta vastaan tutkaileminen. Jos se peto puraisemaan pääsee, ei muuta kuin kellisty kuolemaan.
Ukko vilahtaa kulmainsa alta minuun todetakseen, haastaako tuo nyt vakavissaan vai koiruuttako se yrittää. Mutta minä pysyttelen aivan koruttoman näköisenä, ja hetken päästä hän lausahtaa: