— Eipä ole niille maille asiaa tehtävä… hyvä on olla täällä, minne Luoja on lykännyt. Ja mikäpäs täällä; vetää kaloja järvestä ja pyöräyttää käärmeen poikki saappaankorolla, jos vastaan tulee… Joopa joo… Oletkos kaloja saanut?
— Keittokalat, ja välikös tässä enemmästä.
— Niin, mitäpäs sinä, herra, huoleton herra ja pontsari…
Ja ukko hihittää jälleen hereätä, hiljaista naurua. Minä keitän kahvit, ja pannun vieressä jatkuu haasteleminen. Järvi pälyilee jo tyyntyneessä rauhassaan ja metsässä on kohta viimeinenkin tuulenhenki kuollut. Illan arasteleva kirkkaus leviää jo leviämistään, kun ukko lähtee, pistää kättä, sylkäisee ja työntää tottuneesti veneen vesille. Hetken kuluttua hän jo kelluu kaukana selällä, pyöritellen veteen uistimien siimaa. Laskeva aurinko jakaa kultaa veneen uomaan, joka etääntyy yhä kauemmaksi kapeana viiruna.
* * * * *
Ilta tihentyy yhä, järvenselkä tummuu ja kuikka päästelee niemen takana yksinäisiä huutojaan. Tuo huuto leikkaa vavahtaen sydänalaa: siinä on jotakin pelokasta ja aavistusta yöstä. Aurinko on jo kohta metsän takana, ja illan salamyhkäisyys kiertelee yhä lähempänä. Pian on kuu kierinyt paikalleen ja lännen puolelle syttyneet ensimmäiset punaviirut.
Nuotio palaa räiskähdellen ja ensimmäinen yötuuli koskettaa jo kahahtaen telttaa. Makaan tulen ääressä lämmitellen ja koetan pitää ajatuksia kaukana; tuijotan selälle, joka enää vain himmeästi välkähtelee ja alkaa kauempana yötuulessa hiljaisesti lainehtia. Tämä tumma maisema saattaa mielen tapaamattoman kauaksi siitä keveästä toimeliaisuuden tilasta, mikä on aamupäivän suurin siunaus, ja siukoo eteen levottoman, himmeän muistikuvien sarjan, joka ikäänkuin tämän yksinäisyyden uhallakin etsii tietä sinne, missä kerran on ollut kuohuvaa iloa ja muita ihmisiä. Välkähtää joku tanssiaiskuva ja muisto nuoresta, hentovartaloisesta naisesta, jonka silkinpehmeässä tukassa oli juovuttava tuoksu, käväisee joku katukuva, täynnä nauravaa aurinkoa ja vastapuhjenneita lehmuksia, ja muisto huviretkestä kerran, vuosia sitten — liputettu laiva, kirkkautta välkähtelevä järvi, onnellisten ihmisten iloista huutoa.
Mutta nämä hauraat muistot työntää pian edestään tämä yö ja sen mykkä salaisuus. Se kaareutuu nyt jo kaikkivoimaisena tämän omaan hiljaisuuteensa pakahtuvan saaren ylle. Ei ole enää juhannusajan lasinkeveä ja tuoksuva yö, vaan myöhäiskesän tumma ja raskas. Tämä yö kantaa sisällään salaista vaatimusta, joka kutsuu tilille myöskin minua. Miksi minä oikeastaan olen tässä? Miten olen minä tähän joutunut? On taas valunut käsistä yksi päivä, jonka tapaukset heijastuvat tämän yön keskeen turhina ja vähäisinä. Minä olin olevinani aamulla onnellinen rantakalliolla — siihen mielialaan ei enää pääse kiinni. Minä haastelin vanhan Tevuksen kanssa ja olin olevinani sukkela ja keveän leikillinen, mutta se oli narripeliä ja siitä kaikesta ei ole enää mitään jäljellä se on hävinnyt niin kuin öinen tuuli pyyhkäisee vaahdon tuosta pimeän järven rannalta. Vanha Tevus makaa nyt torpassaan ja kuorsaa, noustakseen aamulla kyllin nukkuneena kokemaan koukkunsa, mutta minä tavoittelen turhaan tämän raskasotsaisen yön edessä tasapainotilaa.
Metsästä, joka katsoo vieressä tummana ja suurena, lentää yhtäkkiä levoton lepakko kohti nuotiota. Sitä seuraa heti jäljessä toinen, ja niin nämä kaksi arkaa eläintä liikahtelevat hetken tulen äärellä jotakin hakien, sitten taas kadotakseen metsän pimeyteen. Mikä ne toi tähän? Se salainen, tiheä virtako, jota jokin näkymätön voima painaa tänne ja joka saattaa ohimot kohisemaan kaukaisessa ja raskaassa ikävässä? Vastaukseksi metsä kohahtaa kerran, kaksi, ja yö on suuri ja liikkumaton. Niin valuvat tunnit luota aamuntaitteeseen saakka, jolloin auringon verestävä silmä alkaa näkyä kylmänkosteana metsän takaa. Tietoisuus uuden päivän syntymishetkistä synnyttää raskasta ja kaukaista hurmaa, ja uni, joka tähän saakka on ollut saavuttamattomissa, valahtaa yhtäkkiä tähän vaikenevaan maisemaan. Painiskelu on päättynyt, kysymykset ovat liukuneet luota; vastausta ei niihin kylläkään ole löytynyt, mutta etsintä alkaa uudelleen ensi yönä. Sitä ennen on vielä pitkä, onnellinen päivä, joka on jakava tuhlaillen kultaa ja poutapilvien mukana kuljettava pois kaiken sen, mikä nyt on ahdistanut raukenevaa sydäntä.