Lyhyitä näytteitä Viron nuorimmasta lyriikasta.
Sininen purje. Hiukan artistinen sanayhdistelmä. Sanakuva, johon sisältyy haurasta ja totuudenvastaista, kaukaisuuden kaipuuta joka niin usein, kansanrunoja myöten, saa ilmituojakseen purjeen ja venheen ja vielä useammin sinisen värin, joka on siintävien vuorien ja kaukametsien väri.
Sanakuva, joka kykenee olemaan vain symbolina.
Käytän sitä, rohkeasti ja ehkä teennäisestikin ja vallattomasti, karakterisoimaan Viron nuorinta lyriikkaa. Sanalla on minulle persoonallisesti määrätty tunnearvonsa: kun puhe osuu Viron lyriikkaan, kohoutuu ajatuksiini niin kovin helposti Marie Underin senniminen teos: ja on varmaa, että vain Underin runous, ei kyllä sisällys, mutta muoto, on saanut silmäni näkemään monesti oikeudenmukaista lempeämmin lahdentakaisen lyriikan. Olen identifioinut Marie Underin ja lahdentakaisen lyriikan.
Vain Under on Viron nuorista runoilijoista se, joka toistaiseksi ansaitsee nimen: eurooppalainen. Talonpoikaismaa ei nouse päivässä eikä muutamassa vuodessa vuosisatojen raffineeraamien kulttuurimaitten rinnalle varsinkaan maa, joka on niin pieni, että sen keskeltä näkyy sen kaikki rajat, lausuakseni totuuden hiukan liioitellen.
Viron lyriikka syntyi vasta äsken. Sen todelliset luojat, Suits ja Ridala, Eino Leinon ja Larin-Kyöstin aseveljet ja ikätoverit, ovat jatkuvasti elossa.
Viron nuorten lyyrikkojen ensimmäinen on "Siurun" aikoinaan eläneeseen kirjailijaryhmään lukeutunut Marie Under (Hackert). Marie Under iski v. 1917 kolmekymmentäviisivuotiaana rouvana Viron kirjallisen maailman hämmästyksellä julkaistessaan pienen "Sonetid" kokoelman. Siinä olevien runojen muoto on täydellisyyteen kehitetty; sisällys on osittain sangen sensuaalinen, mikä seikka selittää kirjan herättämän huomion ja kuohunnan. Mutta tämä sensuaalisuus ei vienyt kirjaa perikatoon. Väkevät värit, usein myöskin väkevät tunnelmat ja erittäinkin loistelias kieli kannattivat sitä ja pelastivat sen. Myöhemmistä kokoelmista "Sinine puri" on tekniikaltaan monipuolisempi; sen kieli on yhä kuvarikkaampi; mutta sen säkeet hipovat niin taituruuden rajoja, että sen lukeminen käy ehkä ennenpitkää väsyttäväksi moninkertaisten vertaus-monstrumien ja ekspressionistisen hypähteleväisyyden takia. Tässä kokoelmassa, samoinkuin seuraavissakin "Eelõitseng" ja "Verivaha", viron kieli on kuin omaan kauneuteensa ihastunut Narcissos.
Underin runojen sisällys on mitä suurimmassa määrin egosentrinen. Ja henkilö, joka piileksii säkeitten harsokudoksen alla, huutaa toiveensa ja tuskansa maailmalle kiihkeänä ja hillitsemättömänä; eikä hän rajoitu vain sielunsa kuuluttamiseen: ehkä vielä enemmän hän julistaa pitseihin hautautuvan ruumiinsa suloa miltei koomillisen hartaasti.
Under keikailee runoissaan — se on hänen maniansa ja hänen symbolinsa — suunnattomilla naiskammion vaatemäärillä, pitseillä, silkeillä ja puutereilla. Hän sijoittaa ne usein niille ominaiseen, raskaaseen huoneilmaan; mutta toisinaan hän vie ne ulos luontoon, vertauksiksi ja metaforiksi. Enkä epäile sanoa, että tämä suuren, ylevän vangitseminen ja ikäänkuin sullominen pieneen ja proosalliselta tuntuvaan voi vaikuttaa uudelta ja yllättävältä, tosin ehkä suomalaisesta lukijasta liian teennäiseltä. Seuraavassa "Kylpy" runossa on oivallisia näytteitä tästä Underin runoilijapersoonallisuudelle tyypillisestä näkemystavasta:
Nyt kalmanheinän lavendeli tuoksuu, kuin peili kiiluu kukkasista laakso: mä jalkojani seppelöidä tahdon.