Ja verta vuotaa suuret pilvikimput:
on päivä kuolemassa. Vesi loiskii.
Kuin kannel helkkää kajakoitten murhe.
Pian laskee taivaan sinikukkasille
yön tähtein parvi kultaperhosina.
Kuin alkoholi painaa hämyilma.
Jasmiinivalkein siivin puisto vartoo
ja seppeleillä majan nurkat vyöttää,
min akkunat on täynnä päivänpunaa.
Ja metsä peittyy utupuuterilla,
ja viime aironveto liukuu rantaan:
on harmaa murhe tullut järven ääreen.
Mun ruumiini on nauru valkea.
Tämä omituisin kuvin kyllästetty, öljymaalausmainen sävy on Underin runouden sekä heikkous että sen vahvin puoli. Tuntuu kuin Under itsekin hämmästyneen ihastuneena katselisi vyöryttämiensä kuvien ja värisointujen hehkuvaa kirjavuutta. Mutta se on laavavirta, joka tempaa mukaansa hennoimmat yrtit: se tukehduttaa armotta aidon tunteen. Kauneusmaailmasta välitetty havainto uppoutuu sananmukaisesti harsojen pilveen. Näinollen Under saattaa vain harvoin päästää julkisuuteen persoonalliselta tai ehkä paremmin sanoen välittömältä vaikuttavan tunnelman — mutta tällöin saattaa se vaikuttaa lukijaan sovinnaiselta, totunnaisen sentimentaaliselta. Seuraava runo kaikessa silosanaisuudessaan kuulunee kumminkin näihin harvoihin vilpittömiin palasiin:
MERILINTU.
Sun sykkää haikeutta sydämes, on siivissäsi ikävätä syvää kun piirtää iltaa hiljaa hämärtyvää ja yötä lyönnit vilusiipies.
Ah, eikö ikävääsi lohduttaa voi aurinko tai aallot punertuvat tai kyyrypilvet, mereen kumartuvat? Miks kaipuu sua kauas kuljettaa?
Sa huudat ikävääs kuin ihmiskielin.
Ja mullekin se saapuu sydämeen
ja hautaa kaiken tuskaan, murheeseen.