Siinä oli ikäänkuin jotakin uhmaa, tuossa ilmestymisessä Sallan maille, aina kun talven nietokset alkavat kasaantua paikoilleen. Luottaako hän uhmarohkeuteensa, vai perustaako hän menettelynsä joihinkin laskelmiin! On niinkuin olisi jotakin tarkoitusta tuolla saapumisella alamaihin aina talven alussa. Olisikohan niin, ettei Io-hui voi unohtaa mitä täällä on tapahtunut? se on meidän ajatuksemme. Eihän kukaan muu tiedä Io-huin aikaisemmista vaiheista.
Mutta Io-hui, ystävä parka, minä tiedän, minkä harjun kumpuloilla keväisin makaat, kun Lapin moniviikkoinen päivä omituista valoansa luo. Ja ehkä senvuoksi lemminkin sinua niin, kun meidän lempiseutumme on sama, kun kummankin kaiho valtavasti samaan sydänmaahan liitää. Kun sinä olet tämän vuoksi niinkuin luuta minun luustani ja lihaa minun lihastani. Niin, Io-hui, eikö olekin ihana se seutu! Eikö ole mahtava se maa.
Nuortti!
Nuortti! Tunnetko nuo äärettömät avaruudet leveän rajalinjan kahden puolen, jota Suomen ja Venäjän rajaksi sanotaan ja joka kulkee laajoja kankaita ja rämeitä halki? Tunnetko tuon avaran erämaan, jossa vielä luonto on omana itsenään, jossa on 160 virstaa lähimpien kylien välillä. Oletko levännyt talvisena päivänä, kun pakkanen paukkuu puissa, Kuorvun harjulla, katsellen Ihmisten raitiota, joka hitaasti, pitkänä kulkee Martista Nuorttijärvelle. Kaukaisista seuduista on siinä miehiä, jotka ovat tukinajoon Nuorttiin lähteneet; Ruotsin rajalta, Kolarin saarelta ja Alkkulasta on siellä miestä, jotka ovat kodeistaan lähteneet paremmille ansioille, siellä on väkeä Paakkolasta, Kemijoelta ja Yläsimosta asti, ja ne palaavat takaisin tuhat markkaa taskussa. Martissa ovat ne kokoontuneet ja pitkänä raitiona, katso, 15 hevosta, lähteneet pitkälle viime taipaleelle. Mutta jos leipä loppuu, jos liha jää ainoaksi ravinnoksi viikko- ja kuukausiksi, silloin alkaa kamala keripukki raivota, silloin lähin toveri istuttaa sairaan poron ahkioon ja silloin suunnataan takaisin, ensin Marttiin, sitten sisemmäs Suomeen, kauas lääkärin asuinpaikkaa kohden.
Nuortti! mikä kaiku sinun nimelläsi onkaan minulle, mikä verraton maa sinä olet. Sinun laajat vuomasi, joita vain suuremmat eläimet kahlovat, sinun tunturisi, joille yksin sudet ja kiiruna nousevat! Sinun valtava jokesi, johon lohi nousee kaksi kertaa vuodessa! Mutta ensiksi ja viimeksi: sinun lukemattomat riekkosi. Niitä kulkee täällä, niitä juoksee tuolla. Ne eivät pelkää mitään. Mörisevää karhua ne kuuntelevat pystypäisinä, sivuuttavaa raitiota ne katselevat sylen kahden päästä, ja kun tukkireet lasketaan vaaroja alas, joutuvat ne varomattomuudessaan myötään niitten alle.
Tätä seutua sinä lemmit niinkuin minäkin, Io-hui. Tänne sinä haluaisit asettua rauhaan, eikä mikään sinua enää saisi jättämään Nuorttia, Io-hui.
Joo, kai!
* * * * *
Kun Io-hui toisena syksynä senjälkeen, kun hän oli jäänyt yksikseen, makasi Nurmitunturilla ja katseli, kuinka alhaalla jokivarsilla ja notkoissa ensimmäiset hallat alkoivat utuisina nousta vetisistä maista, kuinka talvi teki tuloaan, vapautuivat hänen aatoksensa äkkiä ja lähtivät liitämään. Ne liitivät pitkin harjuja ja rinteitä, jotka hän tunsi, pitkin ihanaa Kolsanharjua, joka on vierinkivistä muodostunut ja joka ennen on ollut merenrantana, pitkin laajojen vuomien reunoja, ne liitivät eteläänpäin, Onkamoon ja Hautajärveen ja Sieppiin, tuolle viisi peninkulmaa leveälle alueelle, joka kasvaa vain kuusia, pitkiä, pilviä piirteleviä kuusia, mutta mäntyjä ei näe missään, pitkin ihmeellistä Ainoan petäjän selkää noustakseen taasen pohjoisempaan, alaspäin Sallajoen juoksua, Saukoskelle, Marttiin. Kaikille noille maa-aloille, jotka hän niin hyvin tunsi, jotka hän oli ristiin rastiin samoillut, joita hän oli talvin kahlonut.
Ja kun hänen aatoksensa niin liiti, kun kuvat liittyivät vähitellen kuviin, maat maihin, harjut harjuihin ja vuomat vuomiin salmekkeiden kautta, kypsyi äkkiä hänen mielessään ajatus, jota hän oli hautonut, mutta ei ennen jaksanut ratkaista.