Hänen päätöksensä oli selvä.
Se oli valiojoukko, joka hänen onnistui saada kokoon ja joka alkoi peloittavana kierrellä Sallan ja Kurtin välimailla. Hän ei huolinut joukkoonsa ketään, joka oli raihnainen tai huono, kenessä kynnenkään vertaa velttoutta asui, se erotettiin armottomasti joukosta. Tällainen eristäminen ei susien parissa ollut mitään väärää, sati se vain koski täysi-ikäistä. Eräitten elukoitten parissa on asiat toisin. Io-hui tiesi, että eräistä parvista ei poisteta joukosta ketään, kuinka heikko ja vaivainen tuo olisikin, ei ketään saanut jättää jälkeen. Ja saattoipa olla niinkin, että tullessaan voimakkaan väen sekaan kokosi voimatonkin voimaa, pääsi kehnokin vähitellen kehittymään. Mutta tästä oli paljon vaaraa väkeville, niiden yritykset kävivät heikommiksi ja siitä saattoi koitua surmakin koko seurueelle. Ylevämpää, valtavampaa oli hukkien mielestä, että se, joka jäljelle jäi, omalla voimallaan tiensä uursi, omine yritteleväisyyksineen eelleen kävi. Silloin se voima, minkä tämä heikko saavutti, oli itsekoottua voimaa, eikä lainattua, oli todellista voimaa, mikä koskaan ei voinut pettää eikä jättää mihinkään pinteeseen.
Tämä valiojoukko, jota Io-hui johti, joutui pian laajalti tunnetuksi, se kierteli äärettömiä maa-aloja. Yhtenä päivänä sen jäljet nähtiin Sallan alla ja seuraavana aamuna nähtiin 5-lukuinen parvi Lailla. Oli kuin jokin erikoinen into tai riemastus olisi niitä edelleen ajanut.
Ja jokin niitä kiihoittikin menoon. Kun Io-hui esitti, että huomenna oltaisiin tuolla, mistä aurinko nousee, niin sinne suuntausi matka; kun Io-hui esitti, että nyt maattaisiin Sallan mutkan lepikossa, niin laskeuduttiin länteenpäin auringon kera.
Io-huihin luotti jokainen. Nuo toverinsa, jotka olivat vanhoja, luisevia korven mittaajia, kauhistuivat ja samalla riemastuivat Io-huin mahtia. Kun he, lumen noustua metsässä kolmeen kyynärään, ilmestyivät keskelle Ylikurtin kylää, silloin kun poromiehet juuri olivat koolla, oli jokainen varma siitä, että loppu oli edessä. Ja kuitenkin he seurasivat Io-huita sinne. Mutta kun ajo alkoi, niin he eivät voineet olla kummastelematta, kun kulku kävi aavoja harjuja pitkin, vuomia keskeltä poikki, metsiä keskeltä halki, järviä suoraan yli, miten lunta oli matalalta ja miten pohja oli kova. Ennen tällaisten pyryjen jälkeen vajosi mahaa myöten lumeen, sai kaaloa niin että kieli lunta uursi. Nyt oli tuskin päälle nilkan lunta. Mikähän mahti tuossa oli, tuossa Io-huissa.
Mikähän voima siinä oli.
He katsoivat häntä pelvolla, kun hän seisoi Njätintyngällä ja katseli yli Kurttien, Mutta kun he näkivät hänen tupsunsa, joka olasta nousi pörröisenä kohti taivasta, kun he näkivät hänen kaulansa suonen, joka paksuna, pullistuneena kulki lavan edestä korvan juurta kohden, sen, jonka kaulan vinous pudisti näkyviin, kun he näkivät hänen kivenkovat jänteensä, jotka mahtavina sääriluita ympäröivät, kun he oikein ymmärsivät hänen suuruutensa yli heidän, silloin he kohottivat huudon, joka raikui kuin ylvästelevä mahtihuuto yli Kurtin ja houkutteli lapset ja miehet portaille, he ulvoivat kiitosta Io-huille, joka oli kaikkien olleitten ja tulevien susien valtias, jolla oli johtajan valtikka.
Iäti, iäti sinua seuraamme, — jos meistä huolit!
Io-hui oli vaiti.
* * * * *