Liikettä, kirjavaa eloa ja meurua oli Kelloselän kaarteella. Miehet touhusivat kajahtavia huutoja päästellen, poikaset kahloivat poljetussa lumessa heikompia poroja kokoillen. Vaikka uskalsivathan he isonkin hirvaan sarviin suopungin sinkauttaa: heittäytyen istumaan ja painaen vankat jalat syvälle lumeen hallitsivat he jotakuinkin väkevimmänkin elukan. Ja hallit seurasivat tarkkaavaisina poromiesten liikkeitä, he lopettelivat nyt vain jo ammoin sitten alkamaansa työtä. Touhuten olivat he viikkokausia pitäneet tuota häristelevää karjaa koolla, kyliä sivu, saloja halki olivat he sitä saatelleet. Lyhyt sapara liikkumattomana olivat he karjan eli tokan liikkeitä seuranneet, ettei se päässyt mitään säikähtämään ja hajoamaan, pelkkä velvollisuuden tunto kiinnitti heidän kaiken huomionsa.
Ja ehtihän sitä ihmisiä ajatella, kun kaikenlaiset nelin kontin ryömivät sikiöt pahoin pitelivät tuvassa, tuota pahoinpitelyä, jota vähän muristen kuitenkin niin mielellänsä sallii.
7000 poroa oli Kelloselän kaarteessa. Suopungit sinkoilivat jo kolmatta päivää, ne takertuivat sarviin, ne kävivät kaulaan, ne kietoutuivat jalan ympärille kuin solmittu. Ei auttanut petran vastaan panna, ei auttaneet sen nelistämiset, ei maahan nujertuminen, ei sekään, että takaperin kiskottiin, että kolmin jaloin täytyi loikata. Katkesihan siinä väliin jalka. Mutta pahempi oli, jos merkkiä ei ollut korvassa, tai jos merkki muuttui omistajan muuton kautta, silloin punertui pää tulipunaiseksi, punaisia helmiä silloin lumeen tippuili, ja saattoi tapahtua, että sama lumi muutamien päivien perästä koko poronkin hautasi pehmoiseen vaippaansa.
Kaarteen karsinoissa, joita oli koko joukko, oli jo erotettuja poroja suuret määrät, ja niitten luvut olivat karsinan suulla seisoväin kirjaanpanijain tiedossa. Mutta kaarteen suulla oli toisenlainen seura: siellä savu nousi, savu, jonka paljas näkeminen on korven kansan riemu, minkä kaukaakin katsominen saa onnen tunteen mieleen, siellä istui naisväkeä, joka höyryävää kahvia tarjosi. Kun tuli hikisenä joukon touhusta, niin hyvälle maistui paukkuvana, valkeana päivänä tuo musta tulikuuma juoma. Mutta neitosten silmät, jotka kirkkaampina tavallistaan paloivat, saivat palaa päivän säteille ja kinosten kiteille. Jos ne jonkun häikäisevätkin, hälveni tuo soaistus heti, sillä poroja ei saanut kauan pitää koossa, kovin monta päivää ne eivät ruoatta kaarteessa saaneet olla.
Korven Tuomas, joka kaarretta läheni, pysähtyi. Hän katseli tuota hoilailevaa joukkoa, liikettä, juoksua, heittoja. Suopungit nousivat ja lankesivat kuin tähdet sinä yhtenä yönä kerran. Mutta sitten hän ajatteli muuta. Hänen ajatuksensa kietoi huomio, miten porojen parvi oli käynyt surkeaksi. Harvoja vankkoja poroja, sellaisia, jotka ennen halkoivat Lapin Teuravuoman muutamassa tiimassa, ei, ei laisinkaan sellaisia. Tämä oli aivan uusi suku, heikko, seassahan oli sellaisia että itketti, niin pieniä. Kummakos oli, kun jäkälä maassa oli aivan lopussa. Täytyi koettaa, oliko tuo valkea vanuke, joka tuhkaksi poljettua mannerta verhosi, oliko se todellakin jäkälää. Tai mitä maan hometta se oli.
Hän aikoi kääntyä. Hän aikoi kääntyä koko tästä ihmiskunnasta, joka surmasi ja sorti, joka metsät puhdisti ja järvet tyhjensi. Joka ei antanut jäniksenkään lumihangella leikkiä, vaan ansoillaan pyyti ja piinasi, joka ei antanut näädän nukkua rauhassa oravanpesässä, vaan surmasi pyssyllään, joka pieniä pyitäkin, jotka pääsivät kuusikoissa havukoita ja pöllöjä pakoon, naaki ja vaaniskeli. Ei, ei tämä elämä ollut hänelle. Hän oli riekkojen ystävä, riekkojen, jotka hänen portailleen tulivat, siellä missä hän asui, korkean Kätkätunturin juurella, hän oli sotkien ystävä, jotka häntä tupaan sisälle seurasivat, kun hän nousi sille järveltä, hän oli susien veli, susien, joita ajettiin niinkuin ryöväreitä, kun he kulkivat niillä mailla, jotka ammoin olivat yksin heille kuuluneet. Ei, hän aikoi kääntyä, mutta silloin hänet nähtiin.
— Oon, on se Tuomas!
— Se, se on!
— Tuomas kaarteella!
— Korven Tuomas kaarteella!