— Viime voimat, ajatteli Aatsinki. — Korpeen kuolemaan.
Noustiin kankaalle. Näki heti, että lumi alkoi syvetä, kun metsään tultiin — hourasiko jo Aatsinki. Puolitiehen puita, niin syvää. Mahtoi olla pohja syvällä. Ja leppoisaa ja pehmeää oli lumi.
Hän kokosi jälleen voimansa ja painoi metsään.
Näin kului jälleen joku hetki.
Ei hellitä vähällä.
Mutta mitä: metsä loppuu, maa nousee.
Mitä ihmettä.
Huimaako päätä, vai nouseeko maa, — nousee.
Kyllä se nousee. Se nousee kuin pilvi ylöspäin, se häikäisee silmiä, paljas lumimeri edessä levenee. Ja se nousee, nousee.
Mitä järjettömyyttä sudelta lähteä aavalle, nousta tunturille.