— Ampukoon vain, — noin kaukaa.
Jokin vihlasi hänen selkäänsä vasemmalta lavalta, erämaa pamahti.
Io-hui oli horjahtavinaan kyljelleen syvälle lumeen.
Aatsinki hätkähti:
— Jo kävi.
Mutta Io-hui nousi, kaatui taas, nousi, juoksi ja kaatui. Juoksi muutaman sylen ja kaatui. Syvä kuoppa lumessa osoitti, mihin se oli kaatunut.
Silloin vasta alkoi hurjin ajo.
Viimeiset voimat pantiin liikkeelle. Hoiperrellen, myötään susi, väliin mieskin, siinä kuljettiin vuomia, vuomia, vuomia, nyt ei menty kankaille. Tunti liittyi tuntiin.
— Ei mene kauas, mutisi Aatsinki.
Mutta matkaa jatkui, matkaa jatkui. Oli kuin taas olisi voimat lisääntyneet.
Tultiin metsään, lumi syveni.