On turha selitellä tämän kilvan kaikkea kauheutta, sitä ei sanat pysty kuvailemaan. On turha selitellä, miten kaikki murtava raukeus äkkiä luihin ja ytimiin valahti, mutta miten se vähitellen taas haipui, kohottaakseen miltei kaksinkertaiseksi voiman. Miten kilvassa aavalla pistos alkoi viiltää kylkeä, mutta tyyntyi jonkun hetken maannista kylmällä lumella.
Ajo vain kävi edelleen.
Io-hui oli vankempi kuin koskaan ennen, vankempi kuin itse oli luullutkaan. Hän kompuroi reippaasti eteenpäin, viskoen etukäpälillään lunta ylös sivuille. Neljäs iltapäivä oli jo käsissä.
Laajalla rämeellä oltiin, siellä täällä harva männyntöriläs katkaisi taustalla olevan metsän juovan. Oli miltei tyyni, ja haaleaa.
Mutta mitä? joko loppuisi ajo, hätkähtää Io-hui. Joko Pekka Aatsinki viivähtää. Joko — — —.
Ei, hänen täytyy hiljentää vauhtia, hän alkoi hoiperrella; lopettaa tähän ei ajoa saanut.
Totta tosiaan hän alkoi jäädä.
Rämemännyt yksinäisinä katselivat ja ikäänkuin huojuilivat, kun Io-hui pani pitkälleen. Hän antoi Pekka Aatsingin tulla vähän lähemmäksi, lähti hiljaa etenemään.
Hän näki, kun pyssy ojentui.
Hän pani pään selän suojaan varmuuden vuoksi: