Io-huin aatos irtaantuu ja lähtee lentämään. Tuota tuttua matkaa, jota se niin monta kymmentä kertaa ennen on liitänyt, se lentää, se halkoo maita, se puhkoo metsiä. Se saapuu perille. Kimmeltävänä kuin tulimeri leviää avara, luminen erämaa hänen eteensä. Ihmisten palaavat raitiot sitä vain halkovat, muuten ei mikään sen rauhaa häiritse. Riekot tekevät kummallisia teitään katajasta toiseen, rämeiltä maille ja päinvastoin. Näädät hyppivät pitkin lumikenttiä, puista toisiin kavuten. Ahmat polkevat vankkoja uriaan metsiin. Siellä täällä kohoaa karhu lumen alta. Io-hui saa levähtää jälleen; hän saa lepuuttaa rauenneita jäseniään Kuorvun harjulla ja antaa päivän paahtaa selkäänsä. Hän saa korvauksen vaivoistaan.

Hänen päänsä vaipuu etukäpälien väliin. Vihdoin, kohti Nuorttia, kohti
Nuorttia.

Hän liukuu päälleen alas kiveltä.

Hän ei liiku enää.

ROMANTTINEN KAIPAUS.

E. A. Saarimaa.

"On kaipaus rinnassa mulla, en tiedä sen maalia vaan. Ei liene se siinto kauniin maan eikä pilvien puuntokaan.

Ei liene se pauhina maailman, ei haudan rauhakaan. On kaipaus vuoksi kaipauksen, olen luotu kaipaamaan."

Nämä erään ruotsalaisen runoilijan sanat luonnehtivat hyvin romantiikkojen ikuista ikävää, josta he eivät tiedä, mistä se tulee ja mikä sen määrä on. Tämä kaipaus on kaiken runouden syvimpiä lähteitä. Mutta se kuuluu erikoisesti romanttisille runoilijoille. Kun romantiikka noin 1800:n tienoilla tulee erikoiseksi suunnaksi ja liikkeeksi Euroopan kirjallisuudessa, on kaipaus se sana, joka ilmaisee koko tämän suunnan pohjan ja olemuksen. Eräs sen ajan saksalainen romantikko sanoo verratessaan toisiinsa kukkaa ja ihmishenkeä niiden välisen eron olevan siinä, että kukka ei voi kaivata, vaan ainoastaan kasvaa.

Romantikon kaipaus johtaa siihen, että todellisuus ja nykyisyys ei häntä tyydytä. Muistot ja toiveet ovat hänelle rakkaammat, niistä kutoo hänen mielikuvituksensa kauneimmat kuvansa. Kuvaavasti romantikko antaa onnenkin sanoa: "Olen omasi muistaen, toivoen." Todellisen riemun ruusut kukkivat romantikolle "vain taivahassa toiveiden". Kaipaus ajaa etsimään jotakin pysyvämpää, kauniimpaa, täydellisempää kuin todellisuus ja mainen elämä tarjoaa, se kääntää katseen ikuisuuteen ja äärettömyyteen. "Tahdon sulaa suurempaani, iäisyyteen ikävä on." Mitä kivisempi elämän todellisuuden polku on romantikolle, mitä useampia maisia aurinkoja häneltä sammuu, sitä kiinteämmin hän katsoo kohden niitä ikuisuuden tähtiä, jotka hänelle loistavat. "Silmä toivon riemua täynnä mä tähtäilen taivaan reunaa vaeltaessani halki ohdakkeisen maan" tämä Kiven Lean lause ilmaisee elämänkäsityksen, joka on ollut monelle romantikolle ominainen.