Mutta se, mikä on ikuista, ääretöntä, ei ole minkään kaipauksen saavutettavissa. Äärettömyyden kaipaus ei ole samaa kuin jonkun ihanteen kaipaaminen. Ihanne voi toteutua, mutta romanttisen kaipuun päämäärä on äärettömyydessä, se on itse äärettömyys. Sen vuoksi se ei voi koskaan tulla tyydytetyksi. "Sininen kukka", tämä Saksan romantikkojen kaipauksen päämaalin vertauskuva, oli yhtä mahdoton löytää kuin keskiajan ritarien pyhä Graalin malja. Mutta janoova sydän panee kuitenkin etsimään ja etsimisessä on onnea, se on itse elämä, vaikka tyydyttämättömyys on kalvava ja riuduttava. Romantikko on kuin Tantalos Manalassa: se vesi, jota hänen janoavat huulensa tavoittelevat, pakenee aina. Se on tuskaa. Kukapa ei olisi tuntenut sydämessänsä kaihoa, suloista tai ahdistavaa, ollut "sairas ikävästä", rakkauden takia, iltaruskoa tai tähtitaivasta katsellessaan, muistojensa parissa. Mutta useimmitenhan se on meille vain tunnelma, herkistyneen mielen ailahdus, kuin pyhäkellon soitto arkisen työviikon keskellä. Mutta mikä meidän mielessämme näin väräjää silloin tällöin, se soi romanttisen runoilijan sielussa lakkaamatta. Kaipaus ei väisty hänen viereltänsä, se ei anna hänen mielellensä lepoa. Se on verrattavissa siihen tuskaan, jota apostoli Paavali tunsi huudahtaessaan; "Kuka päästää minut tästä kuoleman ruumiista?" sillä se on saman vapautumisen tarpeen synnyttämä.
Tällainen kaipaus on erikoisesti nykyajan ihmisen kohtalo, hänen tragiikkansa, sama, jota edustaa Faustin etsintä ja Faustin surut. Antiikki ei tuntenut sellaista. Antiikin ihminen viihtyi ahtaassa maailmassaan. Hän ei kaivannut sen ulkopuolelle, äärettömyys ei kuulunut hänen maailmankuvaansa. Mutta ihmisillä, jotka elävät Kopernikuksen jälkeen, ei enää ole samaa apolloonista rauhaa. Kopernikusta piti seurata Faustin. Klassillisen tasapainon ja rauhan sijaan on nykyaikaisen ihmisen sieluun kotiutunut liikehtivä levottomuus, väkevävireinen pyrkimys särkeä kaikki ne ahtaat rajat, joihin hän tuntee maisen olemuksensa kytketyksi. Pyrkimyksen ja voimien ristiriita tulee tällöin traagilliseksi. Shakespeare on tällaisen nykyaikaisen sielunelämän ensimmäinen suuri tulkki.
Mutta mikä luova voima tämä uuden ajan ihmistä raateleva kaipaus onkaan ollut, runoudessa niinkuin muussakin! Se on ollut romantikkojen runovoiman lähde. Se on antanut äänelle sen kirkkaimman soinnun, siivittänyt mielikuvituksen luomaan ihanimpia kuvia, mitä ihmisen on suotu nähdä tai aavistaa. Romantiikka on valloittanut runoudelle paljon uusia maita, ei vain kuvitteellisten haavenäkyjensä onneloita. Se on suorastaan avannut runoudelle luonnon sekä ihmisen tunteiden rikkaan maailman.
Varsinkin on luonnon "löytäminen" huomattava.
Äärettömyyden kaipauksensa romantikko sijoittaa luontoonkin. Luonto on hänestä korkeamman, ihanteisen olevaisuuden heijastusta, sen vertauskuva, ja se kehittyy sekin kohden täydellisyyttä. Runoilijan omat tunteet ja ihanteet tulevat ikäänkuin häntä vastaan luonnosta. "Mitä sanomme luonnoksi, on runo, joka on salaisen, ihmeellisen kirjoituksen kätkössä", sanoo eräs saksalainen romanttinen filosofi. Romanttisen runoilijan suhde luontoon on samanlainen kuin Runebergin kuvaaman "Laulajan" (Barden):
"Siell' yksin, outona hän unelmoi, mut tuttuinansa luonnon valtataulut: hänelle voiman virttä koski soi, hän laakson puroilt' oppi kaihon laulut.
Kuvana urhon uljas tunturi se tyynnä seisoi myrskyin uhkaa kohti, maat kukkasin siell' lempi kuvasi, sinessä taivaan naisen sielu hohti."
Ennen romanttista suuntaa ei kirjallisuudessa esiintynyt itsenäisiä luonnonkuvauksia. Vasta romantiikka tuo maisemakuvaukset ja luonnonrunouden kirjallisuuteen. Ja romanttinen kaukokaipuu antaa maisemakuville maalauksellista perspektiiviä, josta Kiven teoksien näköalan kuvaukset ovat hyvänä esimerkkinä. Se asettaa edelleen maisemissa etualalle eräitä piirteitä, jotka ovat erikoisesti romanttisia. Sellaisia ovat meri, iäisyyden ja äärettömyyden vertauskuva, salaperäinen ja hiljainen metsä, jossa ihminen tuntee olevansa kuin luonnon äidinhelmassa, vuori, joka kohoaa vapaana ja voimakkaana kohden korkeutta.
Äärettömyyden kaipaus saattaa romantikon kaikesta aistimaailmasta valikoimaan ilmiöitä, jotka ovat vähimmän aineellisia. Se selittää romanttisten runoilijain mieltymyksen väreihin, valoon ja sointuihin. Varsinkin niissä maissa, joissa luonnossa esiintyy värien runsautta, romantikot hekumoivat väriloistossa. Pohjoismaiset romantikot taas ovat valaistustaiteilijoina mestareita, koska valovaikutuksilla on niin suuri merkitys Pohjolan luonnossa.
Erityisen huomattava on sointuaines kaikessa romanttisessa runoudessa, sekä ulkonaisesti että sisäisesti. Romanttinen runoilija saattaa surra sitä, että hän ei ole säveltaiteilija, koska sävelin voi paraiten tulkita sielun ikävöintiä irti maasta ja aineesta ja ilmaista epämääräisiä kaipaustunnelmia. Sen vuoksi hän kuulee ja kuuntelee sointuja kaikkialla, ihmisäänessä, tuulessa, vieläpä ilmojen avaruuksissa. Hän tahtoo itsekin olla iäisimpien sävelten soitin.